Kämppikset

Kirjoittajan kommentti: Tämä on tarina, joka syntyi puolalaisen nettiystäväni kanssa roolipeli kirjoittamisen avulla, hänen hahmonsa oli ”Kamil” ja minun ”Niko”, kirjoitimme englanniksi mesen kautta ja kokosimme vuorotellen kappaleita jotka toinen vuorosta riippuen tarkisti. Tarinan on suomentanut Glaeta ❤

Minulla ja ystävälläni tarina jäi aikoinaan käsken ja olen saanut häneltä oikeuden adoptoida ja jatkaa tarina loppuun. (Harmillisesti yhteydenpitomme on myös myös vuosien saatossa kuivunut kasaan.) Tällä hetkellä lukuja on yhteensä 11 ja kyllä minä hitto vie kirjoitan tämän vielä loppuun, vannon sen! Mutta minun on nyt luettava itsekin tämä läpi ja syventyä siihen mihin haluan tämän viedä. Älkää huoliko, minulla on kyllä ajatus. Mutta koska tämänkin aloittamisesta alkaa olla jo 15vuotta, (Jep. en ymmärrä mihin aika sulaa näin nopeasti,) tämä tosiaan vaatii syventymistä. Julkaisen lukuja sitä mukaa, kun saan ne luettua ja tarkistettua itse.

LUKU 1.            

Niko tarvitsi uuden asunnon ja hän tarvitsi sitä tosissaan. Hän kieltäytyi viettämästä enää yhtään yötä nykyisen kämppiksensä kanssa. Tyyppi oli kerrassaan karmiva, millään muulla sanalla sitä ei voinut kuvata, ja Niko oli varma, että jos hän jäisi, hän päätyisi jonkin oudon rituaalimurhan uhriksi lukukauden loppuun mennessä.

Hän oli nähnyt ilmoituksen yliopistolla. Joku kaveri etsi kämppistä ja oli toivonut tupakoimatonta (selvä), ei liian äänekästä (selvä, mutta hän katsoi oikeudekseen olla äänekäs tietyissä tilanteissa…) ja sellaista, joka kykenisi jakamaan kulut (se oli sanomattakin selvää).

Hän tarkisti osoitteen ja näki tulleensa oikeaan paikkaan. Hän seisoi oven edessä ja veti syvään henkeä, valmistautuen hymyilemään häikäisevästi.

Kamil oli kokenut vähän taloudellisia ongelmia. Hän oli köyhä opiskelija, joka tienasi hieman rahaa saatuaan työpaikan, mutta hän tarvitsi yhä jonkin verran rahallista apua. Asiaa ajateltuaan hän oli lopulta päättänyt, että paras vaihtoehto oli etsiä kämppäkaveri. Hän oli kysynyt joiltakin ystäviltään yliopistolla, mutta he kaikki olivat kieltäytyneet, joten hän oli laittanut ilmoituksen. Muutama ihminen oli käynyt katsomassa asuntoa, mutta jostain syystä hän ei ollut kyennyt hyväksymään heitä potentiaalisiksi kämppäkavereikseen.

Kaksi viimeistä tyyppiä olivat olleet… sietämättömiä, lievästi sanottuna. Kamil halusi vain löytää jonkun, joka näyttäisi normaalilta, käyttäytyisi normaalisti eikä… No, hän oli alkanut miettiä, olivatko hänen vaatimuksensa liian korkeat. Hänellä ei ollut koskaan ollut kämppistä, kämppikset eivät olleet tavallisia hänen kotimaassaan… Hän päätti, että seuraava kaveri, joka näyttäisi puoliksi kunnolliselta saisi huoneen, koska hän todella tarvitsi ylimääräistä rahaa.

Ovikello soi, Kamil huokaisi, toivoi mielessään, että tämä nyt olisi se, mutta myös valmistaen itseään pettymään raskaasti ja tapaamaan jälleen yhden sekopään.

Avatessaan oven hän oli positiivisesti yllättynyt nähdessään komean pojan seisovan siinä, ulkonäöstä päätellen hän oli saman ikäinen kuin Kamil. Hänen hiuksensa olivat vaalean ruskeat, niissä oli kultaisia häivähdyksiä, hänen silmänsä olivat loistavan vihreät. Tämä näytti älykkäältä, Kamil huomasi, sellaiselta kaverilta, joka ymmärtäisi olla pitämättä liian paljon melua.

”Hei?” hän tervehti poikaa uteliaasti.

”Hei”, poika hymyili valoisasti tarjoten hänelle kätensä, johon Kamil tarttui. ”Olen Niko, Niko Kettunen, enkä loukkaannu, jos et pysty lausumaan sukunimeäni ja unohdat sen viidessä minuutissa…” Kamil vastasi hänen hymyynsä.

”Minä olen Kamil Lisowski, mukava tavata”, hän vastasi, mieluisasti yllättyneenä toisen sointuvasta mutta syvästä äänestä. Ulkomaalainen, ihan niin kuin hänkin, mikä saattaisi olla hyvä asia. Hän ei tosissaan voinut joskus sietää amerikkalaisia, useat heistä olivat niin uskomattoman täynnä itseään, katsoivat hänen olevan alapuolellaan aivan kuin hän olisi huonompi ihminen.

”Sinä etsit kämppäkaveria, eikö?” Niko kysyi sitten, kohottaen kulmakarvaansa.

”Joo, tarvitsen… siis, minulla on huone vuokrattavana”, Kamil nyökkäsi päätään ja melkein läimäytti otsaansa, hän oli joskus niin kömpelö, eiväthän he voisi vain seistä ovella. ”Tule sisään, niin näytän sen sinulle.”

”Kiitos”, Niko sanoi ja astui peremmälle, hymyillen toiselle, tarkastellen häntä huolellisesti. Tyyppi oli komea, tummat hiukset, ruskeat silmät, söpöt lasit, pari senttiä häntä pidempi. Sitten hän potkaisi itseään mielessään, alle viisi minuuttia ja hän oli jo alkanut kuolata toisen perään! Hän siirsi katseensa tyypistä ja alkoi vilkuilla ympärilleen pienessä eteisessä. ”Mikä olisi minun huoneeni, siis, tarkoitan huone, jonka vuokraat?” hän kysyi, kääntyen taas katsomaan häntä.

”Tuo tuossa vasemmalla”, Kamil nyökkäsi huoneen suuntaan, sulkien samalla etuoven. ”Se on vähän pienempi kuin minun, mutta sen ikkunasta on paremmat näkymät”, hän kertoi, oikeastaan haluten tyypin kämppäkaverikseen, toinen todella näytti älykkäältä, normaalilta ja… no, komealta, mikä saattaisi aiheuttaa hieman vaikeuksia… Hän käski itseään unohtamaan sen, olemaan ajattelematta sitä. Hän aukaisi huoneen oven ja antoi kaverin katsoa sisään. ”Mene sisään ja katso itse. Asunnossa on erikseen pieni keittokomero ja kylpyhuone, ei mitään kovin hienoa…”

”Tykkään pienestä ja viihtyisästä, muistuttaa minua kodista”, Niko virnisti hänelle ja jatkoi sitten, ”kotona huoneeni oli myös pieni, ei liian pieni, vaan juuri sopiva, kuten tämä.” Hän meni ikkunan luo ja katsoi ulos. ”Ai, voinko vilkaista myös kylpyhuonetta?” Hän kysyi seuraavaksi.

Kamil muisti likaiset vaatepinot kylpyhuoneen lattialla ja rukoili, ettei Niko välittäisi niistä. Hän oli kiitollinen, että amme ja vessa sentään olivat puhtaat.

”Tietysti, kylpyhuone on tuolla.” Hän kertoi, osoittaen ovea. Niko meni hänen ohitseen ja katsoi sisään.

”Ai sinulla on kylpyamme, rakastan kylpyammeita!” Niko huudahti, ja Kamil huokaisi helpotuksesta; toinen ei ollut sanonut mitään nurkassa lojuvista alushousuista ja verryttelyhousuista.

”Minulla oli kylpyamme kotona… tykkäisin enemmän suihkusta… se olisi paljon kätevämpi…” Kamil takelteli, tietämättä edes miksi kertoi sen.

”Meillä oli sauna, halusin myös kylpyammeen, mutta he sanoivat… ihan niin kuin sinä… että suihku on paljon kätevämpi… Mutta olisin halunnut sen siitä huolimatta, kätevä tai ei”, Niko kertoi, huomaten kasan likaisia vaatteita lattialla, se häiritsi häntä vähän, hän kun oli hieman pakkomielteinen puhtaiden kylpyhuoneiden ja keittiöiden suhteen; nämä kaksi huonetta pitäisi pysyä puhtaina. ”Entä sitten keittiö?”

”Se on täällä”, Kamil näytti hänelle suunnan. ”Anteeksi nuo vaatteet, ei ole ollut aikaa pyykätä”, hän sanoi arasti. ”Keittokomero, itse asiassa, todella pieni mutta… helppo pitää puhtaana.” Mikä sopi hänelle hyvin, hän inhosi siivoamista, ja mitä vähemmän siivoamista, sen parempi.

”Näyttää hyvältä”, Niko nyökkäsi. ”Eli, paljonko on vuokra?” hän kääntyi katsomaan toista.

”No”, Kamil aloitti niin rauhallisesti kuin kykeni. Hän ei halunnut säikäyttää toista hinnalla, mitä jos hänellä ei olisi varaa siihen? ”Se on… 750 dollaria… Pystytkö maksamaan puolet siitä? Kuukausittain? Lisäksi tietysti sähkö ja vesilaskut…” Niko ajatteli asiaa, se kuulosti ihan hyvältä, lisäksi hänen äitinsä oli luvannut lähettää rahaa, jos hänelle tulisi vaikeaa.

”Luulen, että selviäisin siitä, tuota, kyllä.” Hän nyökkäsi taas, tarkastellen toista poikaa, voisi olla parempi tutustua häneen vähän paremmin, varmistua, että he tulisivat toimeen keskenään. ”Sinä et ole amerikkalainen?” Hän kysyi sitten, melko varmana, että hän ei ollut, hän puhui englantia todella hyvin, mutta lievällä korostuksella.

”Ei, en ole. Puolalainen.” Kamil kertoi, epävarmana siitä, tiesikö toinen missä se sijaitsi. ”Keski-Eurooppa. Entä sinä?”

”Minä olen Suomesta”, Niko sanoi, ”se on maa Ruotsin ja Venäjän välissä”, hän lisäsi; hän oli tottunut lisäämään sen alettuaan asua täällä ja saatuaan niin monia hämmentyneitä katseita ihmisiltä, joille hän oli kertonut, mistä oli kotoisin. Ja hän ajatteli, että ihmisten pitäisi sentään tuntea Ruotsi ja Venäjä, joten…

”Tiedän, missä se on, luin maantietoni hyvin koulussa”, Kamil kertoi, hieman loukkaantuneena. ”Voisin jopa kertoa sinulle kaikki Euroopan valtiot pääkaupunkeineen jos tarpeen…” Hän tajusi sitten kuulostaneensa hieman töykeältä. ”Anteeksi, sinäkään et ole amerikkalainen, he eivät ikinä tiedä, missä Puola on ja tavallaan… totuin kertomaan kaikille, missä kotimaani sijaitsee, sori…” Sitten hän melkein läimäytti itseään päähän – taas. Hän tunsi itsensä yksinkertaisesti tyhmäksi. ”Haluatko teetä? Tai kahvia? Tai jotain?”

”Joo, amerikkalaiset, älä muuta sano!” Niko pyöritteli silmiään. ”Hassu juttu siihen liittyen… Ensimmäisellä viikolla kun olin tullut tänne minun täytyi mennä sairaalaan, ihan vain rutiinitarkastukseen, mutta kuitenkin… nainen vastaanottotiskillä kyseli tietojani ja kotimaatani, joten kerroin hänelle ja hän oli ihan että: Ei, tarkoitan että mikä MAA? Joten kerroin taas, että kyllä, minun maani nimi on Suomi. Mutta ei, hän ei huolinut sitä tietoa! Sitten, kuvittele, hän kysyi; eikö se ole osa Ruotsia? RUOTSIA! Minä siihen, että tosiaan, jotain 200 vuotta sitten! Luoja, nämä ihmiset aiheuttavat minulle joskus päänsärkyä…” Niko puri huultaan, estäen itseään jatkamasta lavertelua. ”Mutta joo, ottaisin mielelläni kupin kahvia, kiitos.”

”Ai, sinullakin on tarinoita kerrottavana?” Kamil virnisti hänelle, asettaen pannun levylle keittääkseen vettä. ”Haluatko pikakahvia vai haudutettua kahvia?” hän kysyi, tietämättä kuinka hänen vieraansa joi kahvinsa. Amerikkalaiset joivat kaikki koneella valmistettua kahvia… Kamil ei voinut ymmärtää sitä. Sitten hän muisti, ettei hänellä ollut pikakahvia. ”Okei, sori, ei pikakahvia, minulla on vain tavallista kahvia…”

”Joo, tavallinen sopii, se on parempaa itse asiassa”, Niko hymyili pannulle, se muistutti häntä hänen isoäidistään, joka aina sanoi, että paras kahvi tehtiin sillä tavalla, ja koneet olivat paholaisen keksintö. ”Opiskeletko samassa koulussa? Siellä näin sinun ilmoituksesi tästä asunnosta.”

Kamil nyökkäsi ottaessaan esiin kaksi mukia ja laittoi kaksi teelusikallista kahvia molempiin.

”Vahvaa kahvia?” Hän tiedusteli.

”Maidon kanssa, jos sinulla on?”

”Tietysti”, Kamil tarkisti jääkaapin, toivoen, että siellä olisi vielä maitoa jäljellä. Hänen äitinsä oli aina opettanut hänelle, että hän ei saisi koskaan antaa maidon loppua. Hän näki yhden maitopurkin, otti sen, ravisti sitä varovasti; se oli yhä puoliksi täynnä. ”Sokeria?” Hän kysyi; hän käytti itse aina sokeria, hän ei voinut sietää kahvin kitkerää makua ilman sokeria.

”Ihan vähän vaan, puoli teelusikallista.”

”Selvä”, Kamil laittoi kaiken valmiiksi, kaataen kiehuvan veden kahteen mukiin, odottaen ennen kuin lisäsi maitoa Nikon kahviin ja sitten puoli lusikallista sokeria, kuten hän oli pyytänyt. ”Joten…” Hän aloitti ojentaessaan kahvimukin Nikolle, yrittäen pitää äänensä toiveikkaana. ”Voinko kysyä sinulta muutaman kysymyksen…? Tiedäthän, kuten… poltatko?” Tupakoiminen oli jotain, mitä Kamil inhosi yli kaiken, hän inhosi sitä hajua.

”Ei, en polta, tykkään pitää keuhkoni terveinä”, Niko hymyili, ”entä sinä?”

”Ei, luoja, ei! Ei tupakoimista!” Kamil nauroi. ”Tosissaan, en ole eläissäni polttanut.” Yksi hänen sedistään oli kuollut tupakoinnin aiheuttamaan keuhkosyöpään, joten hän saattoi sanoa, ettei ikinä polttaisi. ”Entäs juominen? Ei sillä, että olisin mikään raivoraitis, mutta…”

Niko oli hetken hiljaa, hän kyllä joi, hän joi melkein joka viikonloppu, ei humalaan asti joka kerta, mutta… No, hänestä oli hauskaa mennä yökerhoihin tanssimaan, häntä vain ärsytti, että tässä maassa hän oli vielä kaksikymmentävuotiaanakin liian nuori juomaan, kun kotimaassaan hän oli ollut aikuinen siinä mielessä jo hyvästi pari vuotta.  ”Minä kyllä juon, mutta tiedän rajani ja tuota… Tykkäätkö sinä mennä ulos? Juhliin tai…”

Kamil siemaisi kahviaan. ”En oikeastaan”, hän myönsi. ”En ole mikään bilehile, oikeastaan istun mieluummin kotona ja luen hyvää kirjaa…”

”Ai”, Niko sanoi, maistaen kahviaan. ”Koti-illat ovat hauskoja joskus”, hän nyökkäsi, kykenemättä oikeastaan kuvittelemaan itseään kirjan seuraan lauantai-iltana. Ehkä elokuvan ja oluen tai parin kanssa, mutta… ”Sinä sitten pidät lukemisesta?” Hyvä on, se oli typerä kysymys ja hän halusi potkaista itseään sen vuoksi.

”Joo, ja…” Kamil ajatteli kuulostavansa nyt joltain tylsimykseltä… ”Pidän elokuvien katsomisesta myös.” Ja taas hän tunsi halua lyödä itseään; ihan kuin tämä olisi jotain epätavallista! ’Kamil! Olet älykäs ihminen, yritä sanoa jotain ÄLYKÄSTÄ. Tai edes puoliksi älykästä!’ Hän kovisteli itseään henkisesti. ”Okei, entä sitten… käytännölliset jutut. Laitatko ruokaa? Siivoatko? Sellaisia juttuja?”

”Minä siivoan, mutta mitä tulee kokkaamiseen…” Niko sanoi, katsellen keittiötä. ”Tuota, en ole juurikaan kokkaamisen ystävä, äiti yleensä heitti minut ulos keittiöstä, hänestä oli parempi, etten edes yritä auttaa häntä”, hän nauroi. ”Mutta siivoaminen sopii kyllä minulle, on oikeastaan pelottavaa kuinka pidän siivoamisesta enemmän kuin on normaalia. Olen tavallaan siivousfriikki”, hän virnisti. ”En silti liian friikki”, hän lisäsi melkein levottomasti. Kamil nauroi.

”Älä huolehdi siitä friikkiosuudesta… Niko, eikö niin?” Hän tarkisti muistiko nimen oikein.

”Joo”, Niko nyökkäsi hymyillen. ”Joten… Kamil, luuletko, että tämä voisi toimia?”

Kamil hieroi keskisormellaan nenänvarttaan, korjaten lasejaan. ”Aioin itse asiassa kysyä sinulta samaa. Niin kauan kun et aiheuta liian paljon melua ja annat minun opiskella rauhassa… En näe syytä, miksi se ei voisi toimia… Kuinka pian voit muuttaa tänne?”

”En haluaisi vaikuttaa liian epätoivoiselta tai mitään… mutta sopiiko, jos muuttaisin jo tänä iltana?” Niko ei todellakaan halunnut viettää enää yhtään yötä sen karmivan tyypin kanssa.

”Kyllä se sopii, luulisin.” Kamil nyökkäsi, hieman hämmästyneenä, hän kun ei ollut odottanut toisen haluavan muuttaa niin pian.

”Kiitos! Tuota… haen sitten vain tavarani tänne ja… Tulen sitten takaisin? Tiedän, että tämä on äkkinäistä ja täytyy tuntua oudolta, mutta kiitos taas, pelastat henkeni.”

”Ei ongelmaa, itse asiassa myös sinä pelastat henkeni… Tarvitsen tosiaan rahaa…” Kamil hillitsi halunsa läimäyttää taas itseään päähän.

”Joten maksan sinulle tämän ensimmäisen kuun tänään ja kuten sanoin, palaan pian laukkujeni kanssa. Sopiiko?” Niko ojensi taas kätensä.

”Sopii”, Kamil puristi tarjottua kättä, huomaten sen olevan lämmin eikä lainkaan kostea; hän ei voinut sietää ihmisiä, joilla oli kosteat, kylmät kädet. ”Tuo tavarasi ja muuta tänne… kämppis”, hän virnisti, tuntien syvää helpotusta. Nyt hän voisi maksaa muutamia tämän kuun laskuja. Hän oli ollut sairas, ja lääkärinlaskut veivät puolet hänen rahoistaan, eikä hän lisäksi voinut mennä töihin… Niko oli taivaan lahja hänelle juuri silloin.

”Selvä, nähdään parin tunnin päästä, kämppis!”

**^^**^^**^^**^^**

Kamil siivosi nopeasti huoneen kämppäkaveriaan varten, tämähän oli sanonut olevansa hieman siivousfriikki, joten hän varmasti arvostaisi sitä, ettei hänen huoneensa olisi sentinvahvuisen pölykerroksen peitossa. Kaveri todella vaikutti kunnolliselta, Kamil vain toivoi, ettei hän toisi tyttökaveriaan käymään ja jos toisi, he pysyisivät hiljaa.

Alle kolme tuntia myöhemmin Niko tuli jo takaisin painavien matkatavaroiden kanssa. Kamil ihmetteli kuinka hän oli kyennyt kantamaan kaikki nuo valtavat laukut yksinään.

”Tarvitsetko apua noiden kanssa?” Hän kysyi osoittaen Nikon kantamia laukkuja.

”Kiitos, apu kyllä kelpaisi”, Niko hymyili, kamppaillen ettei pudottaisi mitään. Kamil otti kaksi laukkua, jotka näyttivät olevan putoamaisillaan Nikon käsistä.

”Olet siivonnut?” Niko kysyi heidän kävellessään hänen uuteen huoneeseensa, joka todella näytti paremmalta kuin pari tuntia aikaisemmin, lisäksi se tuoksui paremmalta myös.

”Joo”, Kamil nyökkäsi ja laski laukut puhtaalle lattialle. ”Tarvitsetko peiton tai jotain sängylle?”

”Kiitos, että siivosit.” Toinen hymyili avoimesti. ”Ja ei, en tarvitse peittoa, toin sellaisen mukanani kotoa, tykkään kuljettaa sitä mukanani, tiedäthän, se tuoksuu niin kotoiselta”, Niko selitti ottaessaan samaisen peiton yhdestä isommista laukuistaan.

”Selvä”, Kamil nyökkäsi; kodin tuoksut… Hän toivoi, että hänellä olisi ollut jotain sellaista kotoa, mutta hän tuli tänne vain vähäisen omaisuuden kanssa, hän ei tiennyt, millaista olisi asua Coloradossa. Hän oli ottanut joitain vaatteita ja peseytymisvälineitä ja… no, ei paljon muuta, hän kun oli luullut asuvansa kampuksella, mutta niin ei ollut käynytkään ja… no…

Kamil katseli kun Niko alkoi purkaa ja järjestellä tavaroitaan. Hän otti esiin vanhan nallekarhun, jolta puuttui yksi silmä, sitten hän katsoi Kamilia, virnistäen arasti. ”Myös kotoa, nalleni”, hän kertoi. ”Nalleni, lapsellista, eikö? Minulla on ollut se kaksivuotiaasta asti.”

Kamil saattoi ymmärtää häntä hyvin, hänellä oli ollut sellainen nalle kauan aikaa, mutta hän oli jättänyt sen kotiin. ”Nalle sopii hyvin”, hän hymyili hieman toiselle. ”Toivottavasti tunnet olosi kotoisaksi täällä”, hän sanoi ja lähti huoneesta, alkoi olla melko myöhä ja aika ruveta valmistamaan illallista.

Kamil päätti valmistaa jotain helposti tehtävää keittoa, tarpeeksi kahdelle. Hän halusi olla hyvä isäntä. Hän hymyili kuullessaan toisen pojan laulavan hiljaa itsekseen järjestäessään huonettaan. Pian hän kuuli askelten äänen lähestyvän keittiötä ja Kamil kääntyi katsomaan toista.

”Syötkö illallista minun kanssani?” Hän kysyi.

”Joo, se olisi mukavaa, kiitos, olen hiukan nälkäinen.”

”Selvä, sen pitäisi olla valmis…” hän tarkisti ajan kellosta, ”suunnilleen puolessa tunnissa.”

”Joten… sopiiko, että käyn kylvyssä odotellessa?” Niko kysyi. ”Olen vähän hikinen.”

”Siitä vaan”, Kamil nyökkäsi, sekoittaen keittoa lisätessään siihen kaksi lusikallista riisiä, jotta siitä tulisi sakeampaa. ”Sopiikin paremmin, että käyt nyt.”

”Kiitos”, Niko hymyili ja tassutteli kylpyhuoneeseen laittaakseen kylvyn valmiiksi, sitten hän meni huoneeseensa hakemaan pyyhkeen, shampoon, hoitoaineen ja suihkugeelin. Hän lukitsi itsensä kylpyhuoneeseen ja tarkisti kädellään veden lämpötilan ennen kuin riisuutui ja kiipesi ammeeseen.

Kamil jatkoi keiton valmistamista, miettien pitäisikö Niko edes siitä, se oli tyypillistä puolalaista tomaattikeittoa ja jos siihen ei ollut tottunut, se saattoi maistua oudolta. Hän kuuli veden valuvan kylpyhuoneessa ja se oli hänestä omituista; tähän asti hän oli ollut yksin asunnossa ja nyt… kämppäkaveri. Hän mietti, millainen tämä poika todella oli. Hän kuuli hyräilyä kylpyhuoneesta, veden loiskintaa, hän siis lauloi suihkussa? Kamil pudisti päätään, hymyn viipyessä hänen huulillaan. Luoja, oli todella outoa, että joku oli asunnossa hänen kanssaan, ei epämiellyttävää, pelkästään… outoa.

Kamil oli maistelemassa kuumaa keittoa, tarkistamassa oliko se kunnollista, kun Niko tuli ulos kylpyhuoneesta, esiintyen pelkässä pyyhkeessä. ”Onko keitto valmista?”

Kamil poltti huulensa kuumalla keitolla ja heilutteli hetken kättään, jotta viileä ilma korjaisi vahingot. Kun kipu oli mennyt, hän ilmoitti: ”Kyllä, tarjoilen sen kohta, mene pukemaan päällesi.”

”Haha, minä menen, sinä et siis välitä syödä illallista puolialastoman miehen kanssa?” Niko kiusasi häntä. ”Minä menen pukemaan”, hän sanoi heti perään ja melkein pakeni huoneeseensa. Kamil katsoi hänen peräänsä; tuo oli outoa, hänen todella täytyisi tottua siihen, hän vain toivoi, ettei Niko ottaisi tavakseen saapastella ympäriinsä puolialasti.

Hän kaatoi keiton lautasille, miettien samalla mitä Niko oli sanonut hänelle. Ettei hän välittänyt syödä illallista puolialastomien miesten kanssa… Niko olisi yllättynyt, jos hän olisi kertonut, että hän oli itse asiassa homo… mutta se oli jotain, mitä ei menty julistamaan ihan tuosta vaan. Sitä paitsi, vuodet hänen kotimaassaan olivat opettaneet hänelle, että se ei ollut sellaista, minkä kaikki hyväksyisivät ilman ongelmia. Kamil mietti, pitäisikö hänen kertoa hänelle mieltymyksistään… mutta ei, Niko luultavasti pakenisi, eikä hän voinut päästää näin hyvää tilaisuutta käsistään, Niko vaikutti joka tapauksessa olevan ok, hän olisi voinut saada paljon huonomman kämppäkaverin.

Niko keskeytti hänen mietiskelynsä tullessaan keittiöön, tällä kertaa pukeutuneena verryttelyhousuihin ja t-paitaan. ”Olet juuri ajoissa, keitto odottaa jo, toivottavasti pidät siitä… tai edes syöt sen… öö… se on tyypillistä puolalaista, joten… en ole kovin yllättynyt, jos pidät sitä hirveänä. Jos haluat lisätä jotain, suolaa, pippuria, mitä tahansa… ihan vapaasti.” Kamil asetti ne pöydälle, istui tuolille ja alkoi syödä.

Niko katsoi keittoa lautasellaan.

”Onko sinulla ketsuppia? Ja ehkä vähän juustoa?” hän kysyi ja sai Kamilin silmät leviämään. Tämä… tämä oli tomaattikeittoa! Siinä oli jo ketsuppia! ”Öö… tietysti”, hän yritti peittää hämmästyksensä. ”Minulla on ketsuppia, mutta ei juustoa, sori.” Hän nousi ylös, otti ketsuppipullon jääkaapista ja asetti sen pöydälle Nikon eteen. Sitten hän istui taas alas ja jatkoi syömistä, yrittäen olla tuijottamatta Nikoa.

Poika hymyili, otti ketsupin ja puristi vähän sitä keittoon. Hän rakasti ketsuppia, jos häneltä kysyttiin, sellaista ei ollutkaan kuin liian paljon ketsuppia, lisäksi tässä tapauksessa se jäähdyttäisi keittoa hieman. Hän sekoitti keittoa, haistellen sitä. Harmi, ettei Kamililla ollut yhtään juustoa. Hän maistoi sitä… ja se oli… no… outoa. Hän katsoi keittoa lähempää ja näki lihanpaloja ja riisiä… lihaa ja tomaattikeittoa? Hänen mielestään se oli outoa. Hän maistoi sitä taas, lujasti päättäneenä syödä, koska jos hän ei söisi, hän voisi loukata Kamilin tunteita, eikä hän halunnut sitä. ”Voisin mennä kauppaan huomenna, tarvitsetko jotain?” Hän sanoi jatkaessaan syömistä hitaasti, yrittäen välttää lihanpalasia.

Kamil katseli Nikoa, tämä näytti löytävän jotain omituista keitosta, mutta sitä hän oli odottanutkin. ”Voisit… ostaa muutamia juttuja, luulisin. Et pidä tästä keitosta kovin paljon, huomaan.”

”Se on… se on hyvää.” Niko hymyili ja otti toisen lusikallisen todistaakseen sanansa.

”Valehtelija.” Kamil tuhahti ja näki toisen punastuvan kevyesti.

”Joo, tuota… se on ainakin erilaista”, Niko hykerteli.

”No, tämä on ainoa tapa, jolla teen tomaattikeittoa, joten… jos haluat, voit tehdä voileipiä, leipää on vielä jäljellä ja… hilloa.” Hän punastui myös. Hänen rahansa olivat olleet niin lopussa, että hän oli syönyt leipää ja hilloa pari viime viikkoa, sekä keittoa, jonka tekemiseen ei tarvittu paljoa.

”Selvä, kiitos… voisin ottaa vähän leipää.” Niko tunsi itsensä hölmöksi ja kiittämättömäksi ja hän todella pelkäsi loukanneensa Kamilin tunteita, kun ei ollut pitänyt hänen keitostaan. Hän valmisti itselleen muutaman hillovoileivän ja istui taas alas. ”Eli… voisit kirjoittaa ylös mitä tarvitset, ja ostan ne huomenna.”

”Teen sen myöhemmin”, Kamil heilutti kättään, huomaten että Niko näytti tuntevan olonsa epämukavaksi, ehkä hänen keiton tarjoamisensa vuoksi. ”Hei, älä välitä tästä keitosta, sanoinhan ymmärtäväni, jos et pidä siitä. Luultavasti jos sinä tekisit jotain suomalaista, minulla olisi myös vaikeuksia niellä sitä. Yritän valmistaa huomenna jotain… kansainvälisempää.”

”Selvä, sovittu, ja minä siivoan kylpyhuoneen huomenna.” Niko tunsi olevansa onnekas, kun oli löytänyt niin mukavan kämppäkaverin. ”Voisin ottaa teetä, entä sinä?”

”Se kuulostaa hyvältä”, Kamil söi keittonsa loppuun ja pesi lautasensa. ”Mukit ja tee ovat tuossa kaapissa”, hän osoitti sormellaan ja lähti kylpyhuoneeseen.

”Onko tee valmista?” Kamil kysyi palatessaan.

”On se, tässä”, Niko ojensi kupin hänelle. ”En tiennyt, käytätkö maitoa tai sokeria, joten… hmm…” Niko sanoi, maistaen omaa teetään. ”Mikä siis sai sinut tulemaan tänne opiskelemaan?”

”Luoja, ei maitoa teen kanssa, se on…” Kamil melkein yökkäsi. ”Pelkästään sokeria ja sitruunaa. Hmm, sain stipendin ja tiesin, että se olisi ainoa mahdollisuus minulle saada todella hyvä koulutus, joten…” hän kohautti harteitaan ottaessaan teemukin ja pannessaan siihen kaksi teelusikallista sokeria. Harmi, hänellä ei ollut sitruunaa… mutta hän saisi sitä huomenna. ”Entä sinä?”

”En voi kuvitella teetä ilman maitoa”, Niko hykerteli. ”Hmm, mitä minuun tulee, niin halusin nähdä mitä kaikkea maailmassa on ja päästä pois äitini siipien suojasta, ja mikä olisi parempi keino kuin lähteä meren taakse opiskelemaan? No, suoraan sanoen olisin mennyt mieluummin Englantiin tai Irlantiin… mutta täällä minä olen. Ja onhan tämä kaunis kaupunki, jotkut ihmiset vain ärsyttävät minua hitosti.” Hän virnisti Kamilille.

”Joo, todella, he ovat niin… voitko uskoa, mitä he sanoivat minulle ensimmäiseksi, kun tulin tänne?” Kamil pudisteli päätään muistellessaan tapausta. ”Että kaikki puolalaiset ovat idiootteja. Ja käykin ilmi, että tällä hetkellä olen vuosikurssini paras oppilas”, hän mutisi, siemaillen teetä.

”Niinkö sanoivat? Kusipäät… No… minusta sanotaan jatkuvasti; se ruotsalainen pentu”, Niko pyöritteli silmiään. ”Ja ilmeisesti meikäläiset pitävät insestistä, älä kysy, en tiedä, mistä he ovat sen keksineet.” Hän nauroi, Kamil yhtyi siihen.

”Voi luoja, insestistä? Tämä on kyllä ensimmäinen kerta, kun… tarkoitan, ihanko tosi? Luulevatko he, että suomalaiset…” hän tyrskähti, lisäsi sitten hieman rauhallisemmin, ”hmm, me olemme varkaita myös, ei pelkästään idiootteja. Kuvittele, idioottimaisia varkaita.”

”Voi luoja he ovat niin typeriä. Ja kuuntelepas tätä, yksi todella luuli, että meillä on jääkarhuja vaeltelemassa ympäriinsä!” Niko nauroi hänen kanssaan.

Kamil tyrskähti taas, tällä kertaa kovemmin, ”Odotas, yksi kysyi minulta, onko Puola Venäjällä!”

Nyt Niko alkoi nauraa entistä enemmän. ”Yksi kysyi minulta…” hän yritti saada henkeä… ”onko totta, että enimmäkseen me juomme vodkaa ja istumme puhumassa siitä kuinka…” hän pyyhki kyyneliä silmistään, ”…kuinka tappaa itsemme!”

”Hahaha, hitsi, he ovat niin tietämättömiä, myös. Eräs ihminen kysyi minulta, olenko ikinä nähnyt perunoita. Siis ihan tosi, me syödään perunoita jokaisella aterialla, joten levitin silmiäni ja hän luuli, sen tarkoittavan, että en ole!”

”Ehkä he luulivat sinun tulevan Japanista?” Niko virnisti. ”Luoja, he eivät edes tajua, miten heidän tietämättömyytensä saa meidät nauramaan!”

”Joo, on tavallaan… ilkeää, että me nauramme heillä ja samaan aikaan… opiskelemme ja asumme täällä”, Kamil hymyili Nikolle. ”Luuletko?”

”No, he ansaitsevat sen, sitä mieltä minä olen, sitä saa mitä tilaa.” Niko hymyili takaisin. ”Rehellisesti puhuen, eivät he kaikki ole typeriä, jotkut ovat todella mukavia ja fiksuja, heidän vuokseen tuntuu pahalta vitsailla, mutta toisaalta monet heistä nauraisivat meidän kanssamme, heillä on itse asiassa myös huumorintajua ja itseironiaa, ainakin joillain.”

”Joo, ja arvostan heidän… itsenäisyyttään ja itsevarmuuttaan, se on niin erilaista omaan kotimaahani verrattuna”, Kamil vilkaisi kelloa, se oli jo yli seitsemän, hänen täytyi yhä lukea huomisen kokeeseen. Heidän professorinsa oli armoton ja jos hän reputtaisi, hänen täytyisi opiskella paljon enemmän hyvittääkseen sen. Ei sillä, että hän olisi huono oppilas, mutta hän halusi arvosanojensa olevan mahdollisimman täydellisiä. ”Ok, minun täytyy nyt mennä opiskelemaan, voit vapaasti tehdä mitä tahansa… mikä ei aiheuta liian paljon melua.”

”Onko sinulla täällä Internet-yhteys?”  Niko kysyi toiveikkaasti.

”Ei, sori, ei tällä hetkellä. Jos haluat yhteyden, sinun pitää puhua vuokraisännälle huomenna.”

”Selvä, minä teen sen, olen näetkös tietokoneen ja Internetin orja”, Niko nauroi. ”Minä menen lukemaan jotain kirjaa huoneeseeni, olen hiljaa kuin hiiri, et edes huomaa, että olen täällä”, hän hymyili ja meni kohti omaa huonettaan.

”Kiitos. Mitä sinä opiskelet?” Kamil kysyi, äkkiä uteliaana.

”Minä opiskelen… taiteita itse asiassa, yllätyitkö? Entä sinä?”

”Taloustiedettä…” Kamil virnisti; heidän opiskelunsa eivät voisi olla kauempana toisistaan.

”Mahtavaa”, Niko nyökkäsi.

”Niin varmaan, mutta ei niin mahtavaa sitten kun meillä on loppukokeet, viime vuosi oli helvetillinen”, Kamil hymyili. ”Selvä, nähdään huomenna”, hän sanoi ja meni huoneeseensa, missä hänellä oli pieni kirjoituspöytä, kirjahylly, vuode ja lipasto vaatteille, joita ei myöskään ollut kovin paljon.

Niko meni huoneeseensa, otti luonnoslehtiönsä työskennelläkseen hieman ennen sänkyyn menoa, hän tunsi itsensä nopeasti uniseksi, päivä oli ollut pitkä ja vauhdikas. Hän ei ollut eläissään muuttanut niin nopeasti. Hän tunsi silti olonsa mukavaksi, hän oli melko varma, että tämä oli ollut oikea ratkaisu.  

**^^**^^**^^**^^**

Seuraavana päivänä koulun jälkeen Niko meni ruokakauppaan ostamaan, mitä he molemmat tarvitsivat. Ostokset tehtyään hän päätti puhua vuokraisännälle Internet-yhteydestä, ja mies lupasi, että se voitaisiin kytkeä heti, kun hän saisi ensimmäisen maksun.

Kotiin päästyään Niko päätti helliä itseään ostamallaan kurkulla ja sinapilla. Hän leikkeli kurkun palasiksi, otti sinappipurkin ja asettui pöydän ääreen herkkujensa ja Aku Ankka-sarjakuvan kanssa.

Tullessaan kotiin Kamil yllättyi löytäessään Nikon keittiöstä syömästä… kurkkua ja sinappia? Hän ei tosiaankaan ollut koskaan nähnyt kenenkään syövän mitään sellaista! ”Syötkö sinä…” Hän aloitti, mutta puri sitten kieltään.

Niko kohotti katseensa ja hymyili, hän näki miten Kamil katsoi häntä; hänen pieni välipalansa oli saanut toisen ällistymään, mutta se ei ollut oikeastaan mitään uutta. Kurkku ja sinappi oli hyvä yhdistelmä, eivätkä ihmiset tienneet, mitä menettivät.

”Hei, haluatko kokeilla?” Niko virnisti hänelle, osoittaen välipalaansa.

”Onko se jotain… suomalaista?” Kamil kysyi epäluuloisena, lähestymättä tuota ’herkkua’.

Niko nauroi. ”Ei, muut meikäläiset eivät tietääkseni tunne tätä herkkua, mikä on oikeastaan sääli, minusta useampien pitäisi kokeilla sitä. Joten… kokeile. Uskallatko?”

Kamil otti yhden kurkunpalan, kastoi sen sinappiin ja pisti sitten suuhunsa. Se oli iso virhe, hän yritti nielaista sen niin nopeasti kuin pystyi, edes pureskelematta, ja se oli toinen virhe, koska pala juuttui hetkeksi hänen kurkkuunsa, melkein tukehduttaen hänet. Vihdoin hän sai sen nielaistua kyyneleet silmissä.

”Kiitos vaan, Niko, mutta taidan jättää väliin sinun herkkusi. Ai niin, voileipiä illalliseksi tänään.”

Hetken Niko jo luuli, että hänen täytyisi pelastaa uusi kämppiksensä tukehtumasta, mutta hän oli iloinen, ettei päädytty siihen. Hän kykeni kuvittelemaan otsikot: Suomalainen tappoi puolalaisen opiskelijan kurkulla… Se ei olisi ollut hyvä.

”Voileipiä, mahtavaa… voidaanko syödä ketsuppi- ja juustovoileipiä? Ne ovat niiin hyviä, harmi ettei täällä ole ruisleipää.”

”Tiedän, täällä on vain tätä sienimäistä juttua, joka teeskentelee olevansa leipää”, Kamil nyökkäsi ottaessaan esiin palan leipää, juustoa ja Nikon lempiketsuppia. Kamil ajatteli, että jos hän lisäisi ketsuppia kaikkeen, Nikon pitäisi olla melko tyytyväinen hänen keitoksiinsa. ”Tekisitkö meille teetä?” Hän kysyi valmistaessaan voileipiä.

”Tietysti”, Niko hymyili ja nousi ylös. ”Pyysin äitiäni lähettämään vähän ruisleipää kotoa. En tiedä, lähettääkö hän, tai onko se enää kelvollista ehdittyään tänne. Hölmöä ehkä, varmasti olisi helpompiakin tapoja saada sitä, mutta… kaipaan leipää kotoa.” Taas hän laverteli. Hän keitti veden, ja otti esiin kaksi mukia ja teen. ”Ostin myös sitruunaa, ehkä minun pitäisi kokeilla juoda teetä tuoreen sitruunan kanssa, en ole koskaan ennen kokeillut sitä.”

”Kokeile”, Kamil nyökkäsi ja levitti voita leiville, laittoi sitten niille juustosiivuja ja levitti vielä ketsuppia Nikon leiville. Hän itse ei ottaisi ketsuppia, hän ei erityisemmin tykännyt siitä, kiitos vaan. ”Toivoisin, että minulla olisi sitä leipää, mitä äiti osti paikallisesta leipomosta”, hän kertoi Nikolle. ”Se oli niin maukasta.”

Niko katseli, kuinka Kamil teki voileipiä, tämä ei selvästikään ollut tehnyt ketsuppi-voileipiä aikaisemmin; ketsuppi oli tarkoitus lisätä ensin, ei voita, ja juusto päällimmäiseksi, mutta hän ei halunnut alkaa ojentaa toista, se oli ihan hyvä näin, leivässä oli ketsuppia ja juustoa, voisi sitä kokeilla näinkin.

”Millaista se oli?” Niko kysyi häneltä ottaen vastaan voileivän. ”Leipä, tarkoitan.” Hän istui pöydän ääreen.

”Ruisleipää myös”, Kamil hymyili, hän näki toisen alkavan syödä. ”Siinä oli auringonkukansiemeniä”, hän lisäsi ja haukkasi omasta voileivästään; hän ei ollut huomannutkaan, miten hyvää leipä on kuuman teen kanssa… tai ehkä se vaikutti niin hyvältä, koska hän ei ollut viime aikoina syönyt juurikaan muuta kuin leipää? Ja oli tottunut siihen? ”Mitä aiot tehdä huomenna?” Hän kysyi, uteliaasti. Olisi lauantai, ja hän halusi tehdä suunnitelmia päivänsä varalle.

”Hm… huomenna…” Niko ajatteli asiaa. ”Minut kutsuttiin yksiin juhliin, joten varmaan menen sinne huomisiltana ja päivällä taidan maalata vähän. Entä sinä?”

”Nukun!” Kamil nauroi. ”Sitten ehkä vähän laiskottelua, elokuviin ehkä? Ja hyvä kirja vuoteessa! Ja ehdottomasti ei yhtään oppimista koko päivänä!”

”Unta, niin, minäkin aion nukkua myöhään huomenna…” Niko nyökkäsi ja katsoi Kamilia uteliaasti. ”Tiedätkö… voisit ehkä koettaa tulla juhliin? Sinne on varmaan tulossa paljon ihmisiä, ihmisiä, jotka… no… juovat.” Sanottuaan sen hän mietti, oliko ollut hyvä idea kutsua Kamil, koska hän tiesi, että juodessaan hänestä tuli hieman… hm… flirttaileva, ilmeisesti paljonkin, se ei ollut hyvä…

”Äh, en tiedä… Minun täytyy nousta aikaisin ylös sunnuntaina…” Kamil sanoi, hän yleensä yritti vältellä juhlia millä hinnalla hyvänsä, ja nyt hän yritti olla välttelemättä niitä liian ilmeisesti. Juhlissa olisi täysin outoja ihmisiä, kaikki juomassa – ja JAARITTELEMASSA myöhemmin. Jotenkin hän tuntui houkuttelevan juoppoja, ja hän oli varma, että siellä olisi ainakin yksi hänen kimpussaan… ”Jätän mieluummin menemättä.” Hän sanoi empivästi.

”Ai, selvä, ehkä joskus toisen kerran”, Niko hymyili. ”No, millainen sinun perheesi on?” Hän päätti vaihtaa puheenaihetta.

”Ihan ok, tavallinen perhe”, Kamil kohautti harteitaan. ”Entä sinun?”

”No, äitini sai melkein kohtauksen, kun kerroin muuttavani tänne opiskelemaan, hän luulee, että minut murhataan tai ryöstetään tai jotain, hän on ylisuojelevainen.”

”Minun äitini itki viikon, kun sain tämän stipendin”, Kamil nyökkäsi istuessaan mukavammin, ojentaen jalkojaan niin kauas kuin kykeni.

”Äidit”, Niko hymyili ja syötyään nousi ylös. ”Taidan siivota kylpyhuoneen nyt”, hän sanoi. ”Joten jos sinun täytyy käydä siellä, käy nyt.”

”Odotan kunnes se on puhdas ja hohtava”, Kamil kiusasi. Niko pyöritteli silmiään ja hymyili.

”Oma valintasi”, hän meni vaihtamaan vaatteitaan, keräsi ostamansa siivousvälineet ja meni kylpyhuoneeseen.

Kamil hymyili itsekseen; kaverilla täytyi olla pakkomielle siisteyteen! Hän meni huoneeseensa ja laittoi CD-soittimen päälle, valitsi kappaleen, johon hän oli ollut hulluna viime aikoina; Sabatonin ’Primo Victoria’. Hän ei saanut siitä tarpeekseen, joten hän pisti toiston päälle ja otti kirjan kirjahyllystä viihdyttääkseen itseään. Kappale alkoi soida ja hän lauloi laulajan mukana, yrittäen kuitenkin pitää äänensä hiljaisena.

Niko kuuli siivotessaan musiikkia Kamilin huoneesta. Hän kuunteli; kuulosti samanlaiselta rockilta, johon hänen entisensä oli ollut hulluna. Tämä oli jokin… laulu… sodasta? Ei oikeastaan hänen lempimusiikkiaan, muistutti liikaa… no… hänen entisestään… ja… sitten hän kuunteli enemmän… eikä se ollut loppujen lopuksi niin huonoa, se oli oikeastaan melko hyvää. Mutta sitten se alkoi soida toistolla, aina vain uudestaan ja uudestaan. Voi luoja, se ärsytti häntä helvetisti kun hän oli joutunut kuuntelemaan sen kuusi kertaa peräkanaa. Hän tajusi kyllä; Kamil rakasti tätä kappaletta, mutta eikö hänellä todellakaan ollut mitään muuta kappaletta, jota hän voisi kuunnella? Hän siivosi, jynssäsi osaten sanat jo melkein ulkoa. Vihdoin koko kylpyhuone oli hohtavan puhdas. Sitten hän kävi nopeasti suihkussa, tuntien itsensä hikiseksi siivoamisen jäljiltä.

Kamil lauloi hiljaa, makasi kyljellään sängyllä, hänen oikea jalkansa hankasi vuodetta vasten. Hänen lukemansa kirja oli viihdyttävä. Maailma vaikutti täydelliseltä, mitä muuta hän voisi toivoa? Hmm… poikaystävä olisi kiva, mutta hänellä ei ollut aikaa tapailla ketään, hän oli liian kiireinen.

Niko meni huoneeseensa, haluten tosissaan kirkua, kuinka monta kertaa Kamil soittaisi tuota kappaletta??? Mutta hän ei voinut vielä mennä huutamaan uudelle kämppäkaverilleen, hän kestäisi ja kärsisi… tai… hän keksi paremman suunnitelman, otti kuulokkeet ja alkoi kuunnella omaa lempimusiikkiaan tietokoneeltaan työskennellessään samalla muutamien luonnosten parissa.

**^^**^^**^^**^^**

Lauantai oli joutilas päivä heille molemmille, he nukkuivat keskipäivään asti. Niko maalasi iltapäivällä ja näytti Kamilille muutamia maalauksiaan; nähdessään ne muutamien luonnosten lisäksi Kamil halusi itsekin ottaa esiin oman luonnoslehtiönsä ja piirtää myös jotain, hän oli nauttinut kuvaamataidosta lukiossa. Sitten he olivat syöneet päivällistä yhdessä; kanakeittoa, johon Niko oli lisännyt ketsuppia; Kamilista se oli yhä outoa ja hän mietti, voisiko toista ikinä vieroittaa ketsuppi-addiktiostaan. 

Päivällisen jälkeen Niko oli laittanut itsensä valmiiksi juhlia varten, eikä Kamililta mennyt ohi kuinka hyvältä Niko oli näyttänyt. Hänen lähdettyään Kamil oli keskittynyt lukemiseen ja mennyt vihdoin nukkumaan aikaisin.

Nikolla oli todella hauskaa maistellessaan monia uusia ja mielenkiintoisia drinkkejä, joista hän ei ollut koskaan kuullutkaan. Ja hän oli tavannut laumoittain uusia ihmisiä, erityisesti ’Kutsu minua Mattiksi” Mathewin.

Se oli vaikuttanut hyvältä idealta juhlissa, ja nyt se vaikutti yhä loistavalta idealta: tuoda Matt kotiin hänen kanssaan. Niko kikatti heidän kiivetessään portaita, kikatti tunteelle tyypin kädestä pepullaan; kourimassa häntä.

Hänen kätensä tärisivät kun hän yritti löytää avaimiaan. Matt oli painautunut tiiviisti hänen selkäänsä vasten, suudellen kiihkeästi hänen kaulaansa.

”Shh… täytyy olla hiljaa.” Niko varoitti. ”Kämppikseni on uuuninen… hihi kämppis!… hiljaa… shh…” Hän kompuroi sisään Matt perässään, pimeässä hänen onnistui lyödä käsivartensa johonkin. ”Vittu! Samperi!” Hän kirosi ja kikatti perään. ”Meillä taitaa olla kaljaa, otetaan kaljaaa.” Hänen onnistui löytää tie keittiöön ja jääkaapille. Matt läimäytti häntä pepulle, ja hän kiljahti kuin nainen. ”Lopeta tuo”, hän käski huvittuneesti, ojentaen oluen Mattille, joka avasi sen hampaillaan, virnistäen hänelle.

Kamil heräsi outoihin ääniin; hän ei tiennyt, paljonko kello oli. Hän yritti ajatella, mitä oli meneillään, ryöstökö? Sitten hän kuuli kikatusta ja kiljahduksen, mitä maailmassa oli meneillään? Hän päätti mennä katsomaan; mitä jos siellä tosiaan oli rosvoja? Mitä varas edes haluaisi ryöstää häneltä? Hän käveli ulos huoneestaan, yllään ainoastaan harmaat nukkumahousunsa ja hihaton t-paita, ei ehkä paras mahdollinen asu ryöstäjien kohtaamiseen. Hän näki valoa keittiössä, meni sinne ja näki Nikon, totaalisen humalassa ja jonkun toisen miehen kanssa! Ja… miehen käsi oli… Nikon takamuksella! ”Niko?” Hän kysyi. ”Mitä te teette, kello on…” Kamil katsoi kelloa, ”kello on kolme aamulla!”

Niko tuijotti Kamilia toisen miehen näykkiessä kevyesti hänen kaulaansa. Kamil näytti seksikkäältä, hän oli seksikkäiden miesten ympäröimä. ”Me juhlitaan… kaljaa, näetkö?” Niko julisti iloisesti nostaen pulloa Kamilin katsottavaksi. Matt kouri nyt tosissaan hänen peppuaan, se sai hänet kikattamaan ääneen vielä kerran. Hän kompuroi hieman, ottaen tukea työtasosta. ”Voit liittyä seuraan… on kivaaa.” Hän soperteli, aikoen etsiä pullon myös Kamilille, mutta jääkaappi vaikutti ilkeältä ja siirtyi pois hänen kätensä ulottuvilta. ”Hmh, ouutoaa…” Hän kommentoi, katsoen ilkeää jääkaappia.

Kamil tuijotti outoa paria keittiössään. Niko oli todella, todella humalassa, eikä Kamil pitänyt tilanteesta kovinkaan paljon…

”Niko, sinä olet jo ottanut tarpeeksi”, hän sanoi, oikeastaan uskomatta, että se kävisi niin helposti.

”Näytä minulle huoneesi, Nikolasss”, Matt mutisi Nikon korvaan, ”juo se ja näytä minulle huoneesi.” Uusi läimäys Nikon takamukselle, ja tämä nauroi vastaukseksi. Niko katseli Kamilia, ajatellen, että tämä ei ollut kovin sopivaa, osa hänestä kiljui hänelle hänen mielensä taustalla; kiljui hänelle kuinka typerästi hän käyttäytyi sillä hetkellä, mutta hän oli ihan liian humalassa kuunnellakseen sitä hiljalleen heikkenevää järjen ääntä. Kamil näytti hänestä melko suloiselta ja hämmentyneeltä, ja hän irrottautui Mattin otteesta.

”Ei tarpeeksi”, hän sanoi ja otti siemauksen oluestaan. ”Aah”, hän huokasi iloisesti ja sitten, kummallinen tunne sai hänet katsomaan alas ja hän näki käden hierovan hänen etumustaan, hänen haarojaan itse asiassa. Taas hän liikahti pois kikattaen. ”Tuo ei ole sopivaa…” Hän soperteli taas, ottaen tukea siitä, mihin ulottui. ”Mennään sänkyyn…” Matt valitti hänen vieressään.

Kamil oli yhä järkyttynyt siitä, mitä oli todistamassa. Oliko Niko…? Homo?? Mutta olipa vastaus mikä tahansa, hän oli todella humalassa ja tuo mies, vieras oli ihan liian innokas ja…

”Kuule, mies”, Kamil yritti puhua vieraalle. ”Oli mukavaa, että saatoit Nikon kotiin, mutta nyt… voisitko myös mennä kotiin?” Kamil ei tiennyt, kuinka toimia tällaisessa tilanteessa.

”Eiii… Minä en halua, hän kutsui minut, minä jään”, vieras sanoi hänelle, veti Nikon itseään vasten suudellakseen häntä suoraan huulille.

”Ihan miten vaan”, Kamil heilutti kättään, hän ei todellakaan halunnut olla tekemisissä tällaisen kanssa, hän ei selvästikään saavuttanut mitään kummankaan suhteen. Hän meni huoneeseensa, otti CD-soittimensa ja kuulokkeensa ja laittoi musiikin soimaan. Hän oli melko varma, mitä viereisessä huoneessa tapahtuisi, päätellen siitä, mitä keittiössä oli meneillään… Se tuntui oudolta, joka tapauksessa hän oli homo ja ilmeisesti niin oli Nikokin. Ja siellä Niko oli, miehen kanssa, jonka oli tuonut kotiin, aikeissa… maata hänen kanssaan… ja he olisivat… vain muutaman metrin päässä. Sitten se tuntui pahemmalta kuin pelkästään oudolta, se tuntui helvetin kiusalliselta. Hän laittoi musiikin kovemmalle, haluten vaimentaa kaikki äänet, mitkä saattaisivat tulla Nikon huoneesta. Hän nukahti kuulokkeet korvillaan.

2.luku

Advertisement