Vaiti, uusi luku

Terveisiä koronaeristyksestä! Kyllä, nyt se viimein iski, sain eilen positiivisen tuloksen., Oireet ainakin toistaiseksi hyvin lieviä, kuin tavallinen flunssa, mutta päätettiin että eristäydyn talomme kellariin ja toivotaan ettei muut perheestä sairastu. Kirjoittamisen kannalta tämä on lottovoitto, josta kukaan ei maksa! 😂 Koko ensiviikon asiakkaat piti perua, joten siltä kannalta melko ikävää, mutta koetan suhtautua tähän kirjoitusvapaana, joka toki jatkuu vain sillä ehdolla, että lapset pysyvät terveenä.

Sain tänään kirjoitettua luvun 42 Vaiti tarinaan. Tästä olen tosi hyvilläni, kun tunsin pitkään olevani jumissa tässä kohtaa tämän uuden version kanssa, nyt uskon että edistyy taas helpommin. Mahtavaa, jos jaksatte kommentoida, kaikki epäkohdatkin kuulen mielelläni sillä haluan tehdä tästä parhaan mahdollisen, te voitte auttaa siinä antamalla lukijan näkökulman. ❤️

Advertisement

Silent

The story is progressing nicely, right now I’m writing chapter 32, (and Chapter 41 in Finnish.) I feel I should edit the earlier chapters still, quite a lot in fact! Also really have these self-doubt moments. The internet is filled with great stories, so yeah I’m starting to question whether I can write it good enough. Is it worth the effort to get the story self-published, try another road or just continue like I have thus far…

Well, while I try to figure that one out, I decided to give you chapter 28, which was kindly betad by Charity ❤️

-If you enjoy it, it would be great if you comment too and then you more likely get to read more sooner 😅

Also, please remember that it would really break my heart if someone copied any content of my stories and posted them somewhere without my consent. This has happened to me before, years back, so I’m a little wary of it happening again.

I will try to get the prologue continuing Joni’s and Misha’s story soon!

3.luku Olet yhä sinä.

”When one door closes, another opens; but we often look so long and so regretfully upon the closed door that we do not see the one which has opened for us.” -Alexander Graham Bell-

3.luku on nyt päivitetty kokonaisuudessaan. Seuraavassa luvussa on sitten taas Mishasta 🙂 Olen tällä hetkellä toiveikas, että saan päivitettyä nopeammin seuraavan, kuin mitä väli lukujen välillä oli nyt. Pitäkää peukkuja, että kirjoitusinspis puhaltaa suotuisasti 🙂

Olet yhä sinä ja osa lukua

En ole ihan varma saanko kolmannen luvun käärittyä kokonaisuudessaan kasaan huomenna. Toisaalta sanamäärältään tämä ”pätkä” voisi toimia itsenäisenä. Olen kuitenkin tosi epävarma tästä seuraavasta kohtaamisesta. Tästä luvusta tosiaan menetin ison osan, kun kone tilttasi eikä automaattinen tallennus ollutkaan päällä! -Karmeaa… Te jotka kirjoitatte, ymmärrätte tuskan.

En ole ihan varma, teenkö virheen julkaisemalla tämän raakileen. toisaalta, nyt on sellainen olo, että kaipaisin todella toisen mielipiteen lukijalta. Kaikki eivät lue näitä blokitekstejä, joten, te jotka tämä luette, olisi ihan todella mahtavaa kuulla rehellinen mielipide, onko tämä liian tylsä, liian turha, ihan miltä se teistä tuntuu. Olen aina miettinyt miten hauskaa olisi näiden tarinapolkujen yhdistäminen, mutta onko se vain minusta kirjoittajana mielenkiintoista ja onko lukija vähän: Blah.. asenteella 😅

Joka tapauksessa, tämä osa tapahtuisi siis ennen kuin Misha laittoi viestinsä.

3.luku

26.10.14

Koko aamun oli ollut pilvistä, mutta kun Eelis käveli kohti Hydeparkkia puolen päivän jälkeen, alkoi aurinko pilkistellä pilvien lomasta. Suoraan sanottuna häntä jännitti, eikä oikein tiennyt mitä odotti tapaamiselta. Hän oli hieman ajoissa, pukeutuneena niin, että voisi mennä lenkille tapaamisen jälkeen. Lämpötila lähenteli 12 astetta, mutta oli melko tuulista ja kosteaa, kaikkialla oli yhä melko vihreää, Suomessa syksy olisi jo paljon pidemmällä. Hän käveli rauhallisin askelin lähemmäksi heidän tapaamispaikkaansa ja katsoi ympärilleen. Puistossa oli melko rauhallista, turisteja ei ollut niin paljon kuin kesällä, mutta toki heitäkin tuli vastaan.

Kahvila oli valkoinen kivirakennus, jonka edustalla oli neljä pylvästä, ulkopuolella muutamia pöytiä. Eelis vilkaisi kelloaan, 12.23, hän käveli kahvilan lähistöllä hetken ennen kuin päätti mennä istumaan ja mietti mistä suunnasta mies saattaisi tulla, hän tutki kännykkäänsä ja nosti katseensa ajoittain, kunnes näki miehen ja tiesi välittömästi. Eelis nousi hieman hermostuneena, katsoi miestä, joka oli järjettömän komea. Villakangastakki oli auki ja mies hymyili hänelle lämpimästi, koska paikalla ei juuri ollut hänen lisäkseen kuin ikääntynyt pariskunta ja äiti pienen lapsen kanssa, ei tunnistaminen ollut vaikeaa.

”Hei, Eelis?” Mies kysyi pysähtyen hänen kohdalleen ja hän nyökkäsi. ”Hauska tavata, anteeksi jos olen hieman myöhässä.” Hän pahoitteli.

”Ei se niin minuutilleen ole.” Eelis hymyili ja mies, Michael, hymyili takaisin.

”Haluaisiko kahvia tai teetä? Ajattelin, että voitaisiin mennä tuonne lammenrantaan istumaan. Miehellä oli hienostunut brittiaksentti ja miellyttävä ääni. Hän ei näyttänyt tyypilliseltä brittiläiseltä, iho oli lämpimän sävyinen, silmät ruskeat kuten hänellä itselläänkin. Komea, ehdottomasti.

”Voisin ottaa kahvia”, Eelis nyökkäsi ja seurasi miestä sisään. He ottivat juomat mukaansa, mies oli ottanut itselleen teetä, vahvistaen Eeliksen brittiläistä mielikuvaa hänestä.

 Michael aloitti keskustelun puhumalla säästä, se oli aika tavanomaista ja normaalia. Miehen ääni ja jokin hänen olemuksessaan, kuin huomaamatta Eeliksen onnistui rentoutua hieman. He kävelivät lammenrantaan, jossa istuivat puistonpenkille.

”Olen aina tykännyt tulla veden äärelle. Kai se johtuu siitä, että olen kasvanut sen läheisyydessä.” Michael sanoi ja katseli lampea kohti nostaen pahvisen teekupin huulilleen. ”Se rentouttaa minua.”

”Mistä päin sinä olet?” Eelis kysyi ja mies hymyili miellyttävällä tavalla.

” Plymouthista ja isäni on Galwaysta, joten siellä vietin useita lapsuuteni kesiä. Lähellä merta siis molemmissa paikoissa. Mistä päin sinä olet?”

”Läheltä Helsinkiä, lähellä merta myös.” Eelis hymyili. 

”No niin, sekin on meille siis yhteistä.” Michael sanoi lempeästi. ”Ja sitten on se, miksi olet ottanut minuun yhteyttä.” Hän totesi katsellen häntä. Eelis nosti hermostuneena kahvimukin huulilleen ja joi, pystymättä hetkeen kohdata toisen katsetta. Hän tunsi sydämensä lyövän jännittyneenä, puhuminen asiasta oli epämukavaa. Heidän lähettyvillään sillä hetkellä ei ollut juurikaan muita ihmisiä, ainakaan niin lähellä, että he voisivat kuulla heidän keskusteluaan.

”Olin aika lailla sinun ikäisesi, nuorempikin ja sitä jatkui aika pitkään. ” Michael aloitti, katsellen lampea kohti ennen kuin toi katseensa takaisin häneen. Eelistä hermostutti, eikä hän pystynyt pitää katsetta pitkään, hän katseli hieman kiusaantuneena alas kahvimukiinsa. ”Tiedän, että siitä on vaikea alkaa puhumaan. Alkuun siitä ei oikein haluaisi puhua. Sitä toivoisi, että sen voisi vain sysätä sen tajunnastaan ja kieltää sen tapahtuneen, vai mitä?” Mies kysyi ja Eelis katsahti häneen lyhyesti. Hän nyökkäsi hieman vaikeasti, tunsi itsessä nolostuneeksi, ettei oikein osannut sanoa mitään. Hän katsoi heidän ympärilleen, haluten varmistaa, että kukaan ei oikeasti kuulisi mistä he juttelivat.

”Se jättää kuitenkin aina jäljen ja siksi siitä on hyvä puhua, se on oikeastaan ainut keino. Ja sen voi tehdä pieninkin askelin. Tämä julkinen paikka voi olla vähän hankala puhua niistä asioista, mutta minusta se on aina paras ensimmäiselle tapaamiskerralle. Se on sitä sekä minulle, että sille, joka etsii vertaistukea. Kun luottamus on särjetty, sitä epäilee helposti kaikkea ja kaikkia. Uskon, kuitenkin pystyväni lukemaan ihmisiä melko hyvin ja ensikohtaaminen varmistaa minulle, että toinen henkilö on oikeasti etsimässä tukea, eikä…” Mies vaikeni, mutta hänen ei tarvinnut sanoa sitä loppuun, Eelis ymmärsi kyllä. Hän katsahti mieheen, joka hymyili lempeästi. ”Uskon siis, että olet ihan oikealla asialla.” Hän sanoi. Eelis nyökkäsi ja laittoi merkille sormuksen miehen vasemmassa nimettömässä.

”Oletko kihloissa?” Eelis kysyi, rikkoakseen oman hiljaisuutensa ja toivoi lieventävänsä samalla omaa kiusaantuneisuuttaan.

”Naimisissa”, Michael hymyili. ”Miehen kanssa, kyllä.” Hän lisäsi. ”Hän on ollut tukeni. Olen käynyt todella pohjalla, olen käynyt läpi kokonaisen tunneskaalan ja ei meidän polkumme ole ollut helppo. Mutta olemme päässeet sen läpi, yhdessä.”

Eelis oli hiljaa ja joi kahviaan. Ajatteli Mishaa.

”Onko sinulla joku?” Michael kysyi ja Eelis oli hetken hiljaa ja maistoi kahviaan.

”Oli. Me erosimme ennen kuin muutin tänne.” Hän vastasi.

”Liittyykö eronne siihen, miksi otit minuun yhteyttä?” Michael kysyi varovasti, katsellen häntä.

”Liittyy”, Eelis myönsi. ”Hän ei kuitenkaan satuttanut minua.” Hän lisäsi nopeasti perään.

”Haluatko kertoa kuka satutti?” Mies kysyi hiljaa, juuri silloin vanhempi nainen käveli lähettyville pienen pojan kanssa, joka ryhtyi kaivamaan taskuistaan pieniä kiviä. ”Tämä ei ehkä ole hyvä hetki.” Mies sanoi lempeästi ja katsoi pientä poikaa kohti, joka heitti ensimmäisen kiven veteen, se pomppi hetken lammen pinnalla ja upposi. Eelis näki lämpimän hymyn miehen kasvoilla tämän tarkkaillessa poikaa.

”Minä rakastin tuota lapsena.” Hän sanoi. ”No, jos olen rehellinen, teen sitä vieläkin. Se on yksi harrastuksistani, etsiä sopivia kiviä. Mieheni pitää sitä vähän pöhkönä. Minusta ei kuitenkaan koskaan saa olla liian aikuinen, etteikö leikkisi. Vai mitä olet mieltä?”

Eelis hymyili hieman ja katsoi lasta kohti. ”Minä en koskaan ole ollut hyvä tuossa. Myönnettäköön tosin, etten ole kokeillutkaan kuin muutaman kerran”, hän tunnusti. ”Mutta olen samaa mieltä. Leikkimielisyys on hyvä säilyttää.”

”Se on yllättävän rentouttavaa, itselläni se auttaa ahdistukseen. Kaikki pahat ajatukset siirrettynä syrjään ja keskityn vain siihen, miten saan heitettyä leipäkiven niin, että se hyppisi mahdollisimman monta kertaa.” Michael hymyili. ”Kaikilla meillä on uskoakseni omat keinomme. Onko sinulla jokin?”

Eelis mietti hetken. ”Juokseminen.” Hän vastasi ja katseli kohti naista, luultavasti isoäitiä ja lasta, jotka lähtivät kävelemään kahvilan suuntaan.

”Se on hyvä keino.” Michael myönsi. ”En itse niin välitä juoksemisesta, kävelen mieluummin. Teen pitkiä kävelyitä lähes päivittäin. Ratsastan myös, se on toinen mikä rentouttaa minua. Hevosen seura rentouttaa minua, moni käyttää sitä terapia muotona. Oletko koskaan ratsastanut?”

”Olen istunut hevosen selässä, lasketaanko sitä?” Eelis naurahti, katsahti miestä, joka hymyili lämpimästi. ”En oikein tiedä miksi en kokeillut ratsastaa itsenäisesti. Isovanhempani omistivat ravihevosia, istuin selässä joskus lapsena ja isoisäni talutti sitä, minua vähän hirvitti.”

”Toinen yhteinen asia. Omilla isovanhemmillani on myös hevostila Irlannissa, nykyisin isäni veli on ottanut sen hoiteisiinsa. Mutta minulla on oma hevonen täällä, tai ei täällä kaupungissa, mutta vähän matkan päässä, missä pääsääntöisesti asumme.” Michael oli hetken hiljaa ja toi mukin huulilleen. ”Nyt tässä on vähän rauhallisempaa.” Hän totesi. ”Se on aina vähän outoa avautua ulkopuoliselle, ymmärrän sen ja toisaalta se voi olla helpompaa kuin omille läheisille.” Hänen katseessaan oli tietty surumielisyys, johon Eelis pystyi samaistua. ”Minua tosiaan auttoi, kun kävin omaa kokemustani läpi ihmisen kanssa, joka ymmärsi kaikki ne kammottavat ja ristiriitaiset tunteet mitä siihen liittyy.”

Eelis tunsi olonsa vaikeaksi, sydän hakkasi nopeaan. Hän katseli ympärilleen hermostuneena.  ”Meidän ei tarvitse puhua siitä täällä, jos et tunne oloasi mukavaksi.”

”Minulla on kai vaan vähän kiusaantunut olo.” Eelis tunnusti.

”Se on ymmärrettävää”, Michael sanoi lempeästi. ”Voin kertoa vähän omasta kokemuksestani alkuun. Kun olin seitsemäntoista, tapasin väärän miehen. Karkasin kotoa hänen kanssaan, hän puhui kauniisti, mutta kaikki oli isoa valhetta ja todellisuus aivan muuta.” Mies vaikeni hetkeksi. ”Mies, joka auttoi minut pois, oli omalla tavallaan rikki, se suhde oli… alistava… En vain osannut tunnistaa sitä huonoksi sen aiemman kokemuksen jälkeen.”

Eelis oli hiljaa, hän tunsi olonsa hieman rennommaksi, ainakin siltä osin että saattoi alkaa puhua. ”Olin itsekin seitsemäntoista, kun aloin seurustelemaan entisen poikaystäväni kanssa…” Hän huokaisi. ”Hän oli kanadalainen… Muutimme yhteen liian nopeasti ja…” Eelis kohotti olkiaan.

”Mustasukkainen?” Michael kysyi.

”Joo. Todella.” Hän nyökkäsi.

”Minun entiseni oli myös. Hän väitti rakastavansa ja… No, en epäile, etteikö hän itse uskonut rakastavansa. Mutta kaikki eivät osaa rakastaa, he…” Michael vaikeni ja kohautti olkiaan. ”Hän oli rikki… Mutta hän oli sillä tavalla rikki, jota minä en olisi millään pystynyt korjata, eikä oikeastaan kukaan, koska hän ei itse ymmärtänyt sitä tarpeeksi ajoissa.”

”Mitä tapahtui?” Eelis kysyi, epäröi hieman koska ei ollut varma oliko se ok kysyä, mutta eikö he sitä varten olleet täällä? Hän kuuli, että joku toinenkin oli… ettei hän ollut outo ja… Että ei ollut yksin… ei ollut hullu ajatustensa kanssa…

Michael oli hiljaa hetken ja maistoi teetään. ”Jätin hänet, eikä hän pitänyt siitä. Hän oli kerran pelastanut minut ja uskoi sen tarkoittavan, että olin hänen, että olin velkaa ja että… Ei ketään voi kuitenkaan omistaa, huolimatta mitä kaikkea olisi tehnyt tai antanut toisen puolesta. Toista ihmistä ei voi omistaa. Hän hmm… järjesti koston, siinä oli muita miehiä myös… ” Michaelin ääni vaimeni. ”Minut siepattiin ja…No… ”Mies kohautti olkiaan. ”Ei sitä tarvitse sanoa ääneen. Selvisin, vaikka uskoin sen olevan loppuni, sillä hetkellä ja ajoittain sen jälkeen. Ja se oli vaikeaa, hirvittävän vaikeaa, en kiellä sitä. Mutta on mahdollista kokea jotain niin hirveää ja selviytyä siitä. Kaikki eivät pysty ja vain harva, jos kukaan, pystyy siihen yksin.”

Eelis nielaisi, hänen olonsa oli epätodellinen.  ’Siellä oli muita miehiä myös’ sanat kaikuivat hänen mielessään ja hän tuijotteli kahvikuppiaan hämillään. ”Ne kokemukset, ne ovat henkilökohtaisia ja kipeitä. Ihmiset selviytyvät eri keinoin ja vaikka kokemuksiin liittyy samankaltaisia asioita, niitä ei voi verrata toisiinsa. Pahuuden määrä tai kesto voi olla erilainen, mutta arvet, jotka jäävät voivat olla yhtä syviä. Tärkeintä on tietää, että on mahdollista selvitä ja se todella auttaa puhua siitä ääneen. Sinun ei tarvitse sanoa yksityiskohtia. Mutta se… Se auttoi ainakin minua, kun sain purettua sen ääneen jollekin, joka ymmärsi.”

Eelis katseli puistoa, kauempana käyskenteviä ihmisiä, normaaleja ihmisiä. Vanhempi nainen oli ostanut pojalle, joka äsken oli heitellyt kiviä lampeen, jäätelön kahvilasta ja pojan naurahdus sai hänen huomionsa.  ”Minutkin siepattiin.” Hän sanoi lopulta. ”Se tapahtui talvella, exäni oli tutustunut siihen toiseen mieheen vankilassa… Se tuntuu hullulta, kun sen sanoo ääneen. Niin hullulta, että se ei välillä tunnu todelliselta. Ja välillä kaikki tämä, muut ihmiset…” Eelis kurtisti kulmiaan. ”Tuntuu epätodelliselta olla tässä, koska oli useita hetkiä, kun olin varma, että kuolisin… Tuntuu absurdilta istua tässä, katsoa muita ihmisiä tuolla ja puhua siitä kuin puhuisi siitä mitä kirjaa luki viimeksi.”

”Se on absurdi tunne.” Michael myönsi. ” Omasta kokemuksestani on yli vuosikymmen, usein se tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilen ja toisaalta taas elinikä sitten. Se on kuitenkin aina läsnä ja se on muuttanut minua. Elämä olisi voinut mennä hyvin eri tavalla, mutta se ei mennyt ja tavallaan, kun sen asian hyväksyi, siitä on tullut helpompaa. En tarkoita, että pitäisi hyväksyä ne kauheudet mitä sinua satuttaneet ihmiset ovat tehneet, vaan sen, että se on tapahtunut sinulle.” Mies hymyili vaimeasti.

”Mennyttä ei voi muuttaa.” Eelis sanoi ja katseli lampea kohti.

”Niin… On sääli, ettei tosielämän Pelle Pelottomia ole olemassa, myönnän haaveilleeni siitä usein. Saisi aikakoneen, jolla matkustaa ja sanoa nuoremmalle itselleen; ei, älä tee sitä!” Eelis katsahti miestä, jonka huulilla oli pienoinen virne, silmissä oli kuitenkin se tietty katse, se jonka Eelis tiesi ja ymmärsi.

”Pelle Peloton vai”, hän toisti ja hymyili miehelle samanlaisella lempeydellä, jonka tämä oli aiemmin tarjonnut hänelle. ”Niin… olisihan se mahtavaa.” Hän myönsi ja mietti mihin hetkeen itse palaisi. Ensimmäiseen kertaan Mishan kanssa? Tai hetkiin ennen sitä… Jolloin hän olisi… olisi tehnyt itsestään fiksumman ja…

”Ystäväni kanssa vitsailimme mitä ankkalinnan hahmoja olisimme se oli osa meidän tapaamme selvitä, kun todellisuus oli niin kamalaa. Hän halusi olla Hessu, minä olisin ollut Mikki, kai”, hän naurahti hieman. ”Mikä sinä olisit?”

”Luoja en tiedä… En ainakaan Hannu Hanhi”, Eelis vastasi hymyillen hieman vinosti. ”Ehkä Aku… Joka yrittää liikaa ja epäonnistuu”. hän kohotti olkiaan. ”En ole lukenut Akuja vuosiin. Isäni kyllä tilaa sitä, sisaruksilleni, mutta minusta tuntuu, että hän on aina ensimmäinen, joka lukee sen. Ei vain kehtaa myöntää tilaavansa sitä itselleen.” Hän virnisti.


”Minä tilaan sitä, ihan itselleni.” Michael naurahti. ”Se… No kai se on niin kuin se kivien heittäminen, muisto lapsuudesta, kun kaikki oli hyvin. Muisto ystävyydestä, joka piti minut järjissäni…” Michael vaikeni hetkeksi ja nosti teekupin huulilleen. ”Tapahtunut, muutti asioita. Asioita, joita halusin ja millaiseksi kuvittelin tulevaisuuteni. Se vei minulta paljon ja … Se on vaikeaa, ymmärtää se. Ja toisaalta… Nyt olen pystynyt tekemään sellaista, mitä en olisi tehnyt muutoin. Ilman kaikkea en olisi ehkä tavannut miestäni. Ilman kaikkea, en olisi voinut auttaa jotakuta toista… Ja… tietenkin valitsisin sen toisen elämän, jos voisin, sen, jossa en olisi kokenut sitä mitä koin… Mutta, koska en voi, koska ei ole Pelle Pelottomia ja aikakoneita, minun on helpompi hyväksyä ja iloita siitä, että voin tarjota apua, että voin käyttää kaikkea sitä paskaa vahvuutena.”

Eelis oli hiljaa ja mietti asiaa. ”Haluaisin pystyä siihen… käyttää sitä vahvuutena.” Hän myönsi ja kohtasi miehen katseen.

”Olen valmis auttamaan sinua siinä”, hän sanoi. ”Jos haluat apuani?”

Eelis oli hetken hiljaa, katsoi miestä ja tutkiskeli oloaan, joka oli… rennompi.

”Haluan”, hän päätti.

*****

Kommentti; Lapsellisista olen siis muuttanut joitain yksityskohtia ja tulen muuttamaan niitä lisää myöhemmin. Jos siis ihmettelitte tuota hevoskohtaa Eeliksen eli Jonin sanomana.

Olen itse nyt lukenut tämän jo monta kertaa läpi ja olo on; no enpä tiedä…Ja en rehellisesti ole varma, onko se outous mitä koen sitä, että sekä Michael että Joni (Eelis) on samassa kohtauksessa, vai onko tämä kohtaus oikeasti tökerö/tylsä/outo, kertokaa? 🥺❤️

Kadonnut teksti.

Lupasin päivitystä ”Olet yhä sinä” tarinaan tällä viikolla. Ja minulla oli luku hyvässä vauhdissa! Mutta eilen kone tilttasi ja arvatkaa mitä… Minulla ei ollutkaan automaattinen tallennus käytössä!! (Luulin sen olevan) 🙄 😭 Menetin 1000 sanaa! Kyllä…. 🙈 Ja nyt, yritän parhaani päästä yli tästä järkytyksestä ja armottomasta *itutuksesta, jotta voin jatkaa. *Syvä huokaus* Olen hädissäni käynyt läpi kaikki tiedostot, roskikset kaikki, ”itkenyt” miksi en käyttänyt vain google docsia joka olisi varmasti tallentanut, mutta eihän se auta… Kun maito on jo läikkynyt niin siinä pöydällä se on, eikä se lasiin enää hyppää. Niin kuin ei hyppää bittiavaruuteen (tai toiseen ulottuvuuteen) leijaillut teksti takaisin wordin tiedostoon,…. 😒 *Uusi syvä huokaus* Lähettäkää tsemppejä, tarvitsen niitä todella 😅 (Jos hyvin käy, niin saan sen viikonloppuna kirjoitettua loppuun.)

Reviews help ❤️ Palaute on avuksi.

I saw this image + text on twitter and decided to copy the image here.

I often feel a little awkward begging for reviews 🥺 But the interaction with readers is very important, your opinions on the story and their flow matter ❤️, because as a writer it’s often that we’re blinded to our own work, we can’t see the faults so clearly. I do see many after a long pause in reading them myself, which I slowly try to fix with Foolish fames for example.

But the lack of reactions also make me question if my writing is failing etc. Lots of self doubt is involved with writing.

Even just few words are enough to cheer any writer! I am not scared of negative feedback either, as long as it’s not just something like; you suck, all of this sucks 😅 -You get the point, right? 😉 If something bothers you in the stories, let me know so I can try to fix it.

🇫🇮 Palaute erittäin arvokasta molemmilla kielillä. Suurin osa teistä sivuilla käyvistä on tällä hetkellä suomalaisia, mutta suurin osa ymmärtää englantia ja siksi postaus englanniksi 😊

Kämppikset

Jes, uusi luku on nyt julkaistu! Yhdistelin vanhaa ja uutta, nyt vanhaa materiaalia onkin enää vain hitusen jäljellä ja sitä tuskin käytän enää ollenkaan. Kertokaa mielipiteitänne, niitä on kiva kuulla 🙂

Seuraavaksi alan työstämään ”Olet yhä sinä” 3.lukua. Torstain olen omistanut kirjoittamiselle, eli toivottakaa onnea! Inpistä ja kaikkea! 🙂 Tämäkin päivä töiden osalta jäi aika lyhyeksi, joten sen vuoksi ehdin viimeistellä tämän Kämppisten osan.

Toinen mikä olisi mahtavuutta, jos teillä on mahdollisuus niin käykää arvostelemassa Goodreadsissa Venäläistä rulettia(englanniksi) mm. Siellä on myös Foolish games, Silent ja Silent victims of the war. Kannustan antamaan ihan sen rehellisen oman mielipiteen, jos nyt 1 tähti napsahtaa niin silloin saatan itkeä itseni uneen 🙈😅 No ei, en itke! 💪(Toistaiseksi tuolta voi vielä lurkata minkä näköinen tyyppi tällä puolella ruutua on, hurjaa.)

So just pull the trigger.

It’s finished! Chapter 36 and the epilogue has been added.

But fear not! There will be a sequel and after reading the epilogue, I’m sure you agree that it’s needed.

The sequel, the 3rd book in the series, will be called: ”You’re still you.” Inspired by the amazing song by Josh Groban.

Foolish games tittle was inspired byJewels song and ”So just pull the trigger” by Rihannas; Russian roulette.

I would love to hear your comments. Don’t be afraid to give your honest opinion. I won’t be offended, I consider any feedback valuable to make me a better writer. Thank you for reading ❤ Please rate this book on Goodreads

Also it has to be added that I’ve Started editing Foolish games, I found quite many spelling errors and such, making me regretful that I haven’t checked them through before with more thought. 🙈 Oh, well, one can always edit, and learn, right? 🙂