34.RSS


Kim:

Perinteinen tapaaminen äidin kanssa. Käydään kerran kuukaudessa aina yhdessä ostoksilla ja kahvilla yhdessä. Nyt ostosreissu tulee ihan hyvään hetkeen, kun ne tuparit on samana iltana ja mua vähän kuumottaa, onko mulla sopivia vaatteita. Ahdistaa ajatus, että oon se yksinäinen, huonosti pukeutunut läski kuumien kundejen bileissä. Miksi ihmeessä suostuin edes mennä? Onkohan ne kaikki muut pariskuntia? – Ei kai… Onkohan kaikki edes homoja? Hitsi… miksi ihmeessä mä meen sinne… No, lupasin Jesselle…ja Markolle… Äh, voinhan mä käydä siellä kääntymässä. Ei ne varmaan huomaa, jos livahdan ajoissa himaan?

Äiti odottaa jo Stockmannin kellon alla, se näkee mut, vilkaisee merkitsevästi kelloa ja virnistää. Joo, mä oon vähän myöhässä… Kun pääsen se lähemmäksi se levittää kätensä ja vetää mut halaukseen. Vähän kiusallista. ”Voi minun rakas söpöläinen, kun olet komea!” Se kehuu. ”Oletko laihtunutkin vähän?” Se katselee arvioivasti. ”Näytät laihtuneen!” Se julistaa. 

Pyöräytän silmiäni, en kyllä usko olevani. En tiedä onko se äidin tapa piilovittuilla, että mun pitäisi laihtua. Toisaalta, en tiedä… se nyt on tommonen…Kai se on enemmän sen tapa yrittää olla jotenkin järjettömän kannustava. Ne on molemmat isän kanssa vähän tollasia, aina vähän ylipirteitä, ja… no silleen vähän hassua, että musta on tullut tällainen pullukka, kun vanhemmat on ihan sutjakoita ja mun pikkusisko… kuka ei kuulu joukkoon? – Kim, Kim ei kuulu joukkoon… Ne on myös jotenkin vetänyt yli sen niiden suvaitsuvaisuuden, jotenkin korostuneella tavalla. On ihan OK. olla homoseksuaali ja lihava! Ne välillä kyseelee kiusallisesti jossain järjestämissään grillijuhlissa, että miloinkas tuon jonkun kiva pojan näytteille.

Äiti on kai vähän huolestunut, että oon kaksikymmentä, enkä ole vielä seurustellut. Ei kuulemma saisi olla liian kranttu, siis niin kuin mitä? -että mulla olisi varaa olla kranttu? Hitsi se luulee musta välillä liikoja.

Kierrellään stockmannilla ja äiti ehottelee mulle vaatteita, joo… Ei tää kovin lupaavaa ole… En usko, että teen vaikutusta kehenkään kävelemällä niihin bileisiin äitini valitsemissa vaatteissa. Lopulta, vain lopettaakseni sen ahdistelun suostun kokeilemaan vaatteita, joita yli innokas ja kohtelias myyjä tulee äidin avuksi valitsemaan. Sitten ne molemmat seisoo siinä katsellen mua ylinäytellyn ihailevina, kun astun sovitus kopista… Näytän just ihan sellaselta kultalusikka suomenruotsalaiselta, joka on osallistunut liian moniin rapukekkereihin loppukesällä tai jotain…Äiti haluaa väkisin ostaa mulle ne vaatteet ja tilanne on nopeammin ohi, jos vain olen hiljaa ja annan sen tehdä niin. Se haluaa myös, että pidän ne päällä ja se yli innokas myyjä pakkailee haltioituneena mun entisiä vaatteita kassiin poistellen varashälyttimet uusista. Ja vielä ennen lähtöä kehuu kuinka komealta näytän. -Just joo, niin vissiin, onnistun kuitenkin jotenkin hymyillä ja toivottaa hyvää päivän jatkoa.

Äiti katsoo kelloa ja kertoo, että on aika mennä kahville. Mennään Svenska teatteriin, jossa on äidin suosikki kahvila. Se tykkää aina asioida ruotsiksi ja välillä koen myötähäpeää, kun sen pitää aina, kaikkialla aloittaa ruotsilla ja sitten katsella vähän nyrpistellen, jos myyjä ei osaa. Toisaalta tuntuu, että se salaa, välillä, nauttii siitä, että pääsee dramaattisesti huokailemaan niiden osaamattomuudelle. Suomi on kaksikielinen maa! Ja jos itse joudun vastentahtoiseksi todistajaksi äidin snobeilulle, tekisi mieli kadota vaan maan alle. Tänään se selvästi haluaa vaan varmasti saada palvelua ruotsiksi…. Ihan hyvä, en jaksaisi yhtään enempää myötähäpeää tälle päivälle.

”Meille on tulossa seuraa:” Äiti sanoo hymyillen kirkkaasti, jotenkin epäilyttävästi, kun istutaan alas.

”Seuraa?” Kysyn.

”Ah, tuolla he ovat!” Äiti alkaa vilkuttaa jonnekin meidän taakse ja käännyn. Näen sen ystävän Birgitan ja sen takana… Siristelen silmiäni, olen ehkä tunnistavani, mutta… hitsi, siitä on tullut komea. Johan, Birgitan poika, se on jotain 25 enkä ole nähnyt sitä vuosiin, se muutti Tukholmaan, joskus pari vuotta sitten. Leikin pikkusena sen siskon Veran kanssa hiekkalaatikolla ja myöhemmin niiden uima-altaalla, joskus yläaste ikäisenä, katselin kaihoisasti Johania ja sen hyvän näköisiä frendejä, kun ne uiskenteli siellä uima-altaalla, samalla kun Vera ja minä puuhailtiin jotain omia säälittäviä juttujamme.

Johan on pitkä, tumma, sillä on vihreät silmät ja tyylikkään silmälasit. Se on hoikka ja ryhdikäs, tumman siniset farkut ja tyylikäs villakangastakki, joka on auki ja paljastaa vaalean kauluspaidan alla, hiukset siististi kammattuina. Se hymyilee, mä taidan vähän punastua ja nyökkään tervehdykseksi.

Ne istuvat alas ja meidän äidit vaihtavat epäilyttäviä katseita keskenään. ”Johan muutti takaisin Helsinkiin muutama viikko sitten.” Birgitta sanoo. ”Hän on myös homoseksuaali!” Ja sitten se katsoo mua ja poikaansa, joka puolestaan katsoo äitiään jotenkin järkyttyneenä. Mä punastun entistä syvemmin ja nostan teekuppini kasvojen suojaksi, tuijottelen sen sisältöä tiiviisti ja toivon jälleen, että lattia voisi nielaista mut. ”Johan erosi miesystävästään, hänellä olikin vaimo, voitteko kuvitella!”

”Äiti, viitsisitkö olla nolaamatta mua enempää, kiitos.” Johan sanoo ja vilkaisen siihen ujosti, meidän katseet kohtaa hetkeksi ja se hymeilee lempeästi, siirryn tuijottamaan takaisin teetäni.


”Ah, men Josefin! Nythän on lauantai!” Birgitta äkkiä päivittelee. ”Se lauantai! 16. päivä ja kello, voi härregud!” Vaihdetaan hämmentyneitä katseita Johanin kanssa, samalla kun meidän äidit alkavat päivittelemään, että onko näin tosiaan ja toinen kaivaa kalenteriaan ja sitten ne päivittelevät lisää, että totta tosiaan se tärkeä tapaaminen oli todella tänä lauantaina ja kellohan on jo…! Ja voi tavaton! He ovat myöhässä. Vuolaiden, läpinäkyvien ja kiusallisten selitysten saattelemina nuo kaksi juonittelevaa äitihahmoa poistuvat kohti ulko-ovia pidätellen vain vaivoin hihitystään.

Ja kun ne ovat lähteneet, meidän välille laskeutuu hetkeksi kiusallinen hiljaisuus.

”No… Kim, mitäs sulle kuuluu?” Johan lopulta kysyy. Katson sitä ja maistan teetäni. Hiton kiusallista, nyt se tajuaa että se on tällaisen pullukan kanssa äitien järjestämillä, hyvin kiusallisilla sokkotreffeillä.

”Ihan hyvää.” Mutisen ja nielaisen, tee alkaa uhkaavasti loppua ja murehdin jo valmiiksi mitä sitten teen kun se loppuu, hörpikö tyhjää mukia vai mitä… Se katsoo mua hymyillen vinosti.

”Opiskelet kuulemma?” Se kysyy.

”Joo, kauppiksessa. Se oli vähän perheen oletus että meen sinne, joten…” Vastaan ja kiroan, olipa dorka vastaus. ”Isä haluaa mut  firman jatkajasi sitten…joo…” Äh, syvemmälle suohon vaan, yrittäisit nyt edes kuulostaa kiinnostavalta, Kim!  Pitäisikö mun sanoa, että pitää mennä, jos sekin haluaa oikeasti pois tästä kamalasta, kiusallisesta… ”Öh, mitä sä teitkään?”

”Opettaja…” Se hymyilee. ”Sain nyt ruotsinopettajan sijaisuuden alkuun yläasteella, Kalliosta. Ihan hirveä luokka!” Se naurahtaa ja katselee mua sitten uteliaana. Hitto se on komea, miksi mä oon niin pullukka? Ja miksi mä en nyt osaa keskustella? Olisin edes jotenkin fiksu ja paikkaisin sillä ulkonäön puutteita. ”Sulla on kivan näköinen paita”, se sanoo yhtäkkiä ja katson hämmentyneenä alas valkoista neuletta, jonka mun äiti ja stockan myyjä valitsi.

”Öm, kiitos…” Sanon ja katso sitä, kun se nojautuu taakse ja nostaa oman kahvikuppinsa huulilleen.

”Äidit taisi järjestää meille sokkotreffit.” Se sanoo sitten huvittuneena ja naurahdan hölmön kuuloisena.

”Joo…” Vilkuilen ympärilleni muita ihmisiä.

”Niin, kai mun äidillä on se kummallinen oletus, että riittää kun molemmat on homoja ja jos molemmat on vielä vapaita niin… click.” Se hymähtää ja vilkaisen siihen, punastun. Okei, vihjaus oli harvinaisen selvä, sitä ei kiinnosta hittoakaan, enkä ole yllättynyt.

”Hmh… sori joo, äiti vähän hätäilee, kun en oo seurustellut vielä….” Äh, ei KIM, MIKSI? Miksi sanoit sen? Tee nyt itestäsi vielä vähän isompi aasi! Hörppään hätäisesti teeni loppuun ja nousen ylös. ”Mun pitää mennä, pitää ehtii yksiin bileisiin.” Sanon hätäisesti ja kokoan hädissäni ulkokamppeitani.

”Kim?” Se kysyy ja katsahdan siihen.

”Joo, oli kiva nähdä Johan! Heippa!”

”Kim, odota.” Se pyytää, mutta kiiruhdan jo kohti ulko-ovia. Matkalla soimaan itseäni, miksi oon niin hitsin typerä?

**^^**^^**^^**

Kotona vaihtelen vaatteitani moneen kertaan ja yritän sukia hiuksiani, päätellen, että ei millään timanteilla menninkäistäkään parannella, vai mitä? Teen kuitenkin parhaani näyttääkseni edes jokseenkin säädylliseltä. Siistit farkut, kauluspaita alle ja sininen neule, joku joskus sanoi että sininen korostaa mun silmien ruskeutta tai jotain. En mä tiiä… Tee parhaasi niillä mitä on annettu.

Tapaan Jessen ja Markon talon lähellä. Olin mukavuuden haluinen ja otin taksin. Jessen äiti oli puolestaan antanut niille kyydin ja näyttää siltä, että ne on hetken odotellut mua ulkona. Aika kilttiä niiltä, sillä mua hermostuttaa kokoajan enemmän ja vieläkin vähän epäilen, että jos mut kutsuttiinkin vain jonkun vitsin vuoksi?

Ne molemmat hymyilee mulle, kun näkee mut. Ne näyttävät molemmat ihan järjettömän komeilta ja tuun taas vähän liian epävarmaksi omasta ulkonäöstäni.

”Vitsit näytät hyvältä, Kim!” Marko sanoo. Pyöräytän silmiäni, taas tuntuu, että se vaan sanoo noin koska kuvittelee mun kaipaavan jotain kannustusta. Tai tavallaan kai mä kaipaankin, mutta en silti usko, että se oikeasti tarkoittaa sitä.

”Äh”, Vastaan. ”Tai siis… kiitos…” Mutisen. Äiti aina soimaa mua; pitää kiittää, Kim, kun joku kehuu! Jaa.. niin, onhan se kohteliaampaa.

Kun siirrytään sisälle, rappukäytävästä kantautuu jo musiikkia. Ei ole vaikea arvata missä suunnassa bileet on. Pitelen hermostuneena lahjakassia. Äh… Miksi ne kutsui mut? Ja miksi mä meen? -Mietin, kun lähestytään ovea. Marko ja Jesse on yrittänyt saada mua rupattelemaan niiden kanssa, mutta oon jotenkin niin hermostunut, että onnistun vain lyhyisiin vastauksiin.

Jesse soittaa ovikelloa, asunnosta kuuluu jo naurua ja puheensorinaa. Askeleet lähestyy ovea, mutta ennen kuin ne aivan pääsee perille, kuuluu Jonin säikähtynyt kikatus. Kyllä, kikatus… Mitähän nyt… Kuulen sen sanovan jotain ja Mishan äänen… Uusi naurahdus, hieman miehekkäämpi ja lopulta ovi avautuu. Joni hymyilee leveästi, sillä on olut tuoppi kädessä ja lihakas venäläinen kiinni sen selässä… Ei hitto, eikö ne nyt pysty ollenkaan erkanemaan toisistaan?

”Tervetuloa”, Joni toivottaa. Se vaikuttaa jo aika humaltuneelta… Tää vaikuttaa lupaavalta, kello on tyyliin, mitä, vilkaisen rannekelloani huomaamattomasti. Puoli seitsemän?

”Onnea tupaan.” Jesse sanoo ja ojentaa oman lahjakassinsa, jonka Misha ottaa vastaan päästettyään viimein irti poikaystävästään. En tiedä, onkohan se joku tapa varmistaa, että kaikki ymmärtää Jonin olevan varattu tai jotain? Tai sitten ne on vaan yököttävän rakastuneita toisiinsa? Koska Joni tuntuu hakeutuvan yhtä hanakasti sen vierelle ja on jotenkin tosi kummallista ajatella, että vielä neljä kuukautta sitten se ja Jesse seurusteli…

Ojennan oman lahjani ja molemmat kiittelevät jotenkin tavattoman vuolaasti… Hei, se on vain viinipullo! Ne kohtelee mua kuin jotain kunniavierasta, hitsin epäilyttävää. Mietin jotain Carrie leffaa ja sitä, että mut yllätetään jollain sianverellä tai jotain… Jonikin kehuu mun ulkonäköä ja kysyy oonko laihtunut. Okei mikä teitä kaikkia vaivaa??

Vaivaantuneena annan Jonin johdatella mut olohuoneeseen, missä se usuttaa mua istumaan sohvalle ja kysyy mitä juomista haluaisin. Silmäilen sitä jotenkin järkyttyneenä. On epänormaalia, että Joni on noin kohtelias mulle. ”Ööö…”

”Mä tuon sulle hyvän drinkin Kim!” Se päättää ja katoaa, vilkaistuaan ensin jotenkin merkitsevästi huoneen toisella laidalla seisovaan kundiin, Mishan kaveriin, jonka muistan nähneeni silloin siellä Peten luona. En enää muista sen nimeä, mutta se on komea, vaalea kundi ja se tuijottaa mua kummallisesti ja iskee silmäänsä. Punastun ja katson toisaalle. Joni palaa drinkin kanssa ja ojentaa sen mun käteeni.

Se on oransihtava juoma pyöreässä drinkkilasissa ja…

”Laitoin sulle tällaisen sateenvarjonkin siihen.” Joni hymyilee. ”Pidä hauskaa Kim!” Se lisää ja heti, kun se poistuu, se silmää iskenyt kundi lähestyy mua hitaasti huoneen poikki.

”Moi…” Se sanoo ja istahtaa mun viereen, vähän kiusallisen lähelle. Pitelen drinkkilasiani jännittyneenä ennen kuin käännän hieman päätäni

”M-moi…” Saan soperrettua ja se katsoo mua hymyilee ja mitään sanomatta nappaa pillin lasistaan huultensa väliin ja imee irrottamatta katsettaan mun silmistä. Käännän kiusaantuneena päätäni ja näen Mishan ja Jonin tarkkailevan meitä jotenkin jännittyneen odottavasti. Okei, mitähän vittua nyt? Mietin, ja samalla käsi laskeutuu mun reidelle ja katson säikähtäneenä miestä mun vierellä.

”Oot aika söpö.” Se sanoo ja nappaa taas pillin täyteläisten huultensa väliin. Sangen tyttömäinen juoma ison miehen kädessä. Räpytän hämmentyneenä silmiäni.

35.luku

A/N: No niin tällainen tästä tuli! Mä kirjoitin kämppiksiä, mutta vähän oli sellainen olo, että enpä tiiä sujuuko tämä niin… joten päätin taas palata tähän mihin aivonollaus tarinaan, eli ihan vaan nuoruuden tyyliin; anna mennä ja kirjoita! Ja päätin myös vaientaa aikuisen itsessäni ja olla murehtimatta liikaa syntyykö rakkaudet liian nopesti, koska, tiiättekö? Kyllä ne nuorena vaan syttyi! Olen minäkin rakkaudesta höpissyt aivan liian aikaisin joskus ja kohdannut ystävän kulman kohottelut ja epäilyt. Ja pyh! Eikö ole ärsyttävää, kun joku järkevänä kyseenalaistaa rakkautesi roihun 😉

Mitä luulette, kuuleeko Kim vielä Johanista vai viekö toistaiseksi nimetön venäläinen potin?

Advertisement

4 vastausta artikkeliin “34.RSS

  1. Hei! Luin taas tarinasi kolmeen kertaan ja mietin tässä voisi tapahtua. Olisiko niin, että tämän venäläisen ja Johanin välillä tulee vähän pientä taistoa Kimistä?

    Kim saa siitä itselleen hyvää mieltä ja hänen itsetuntonsa alkaa nousta kohisten. Hän huomaa, että onkin rakastamisen arvoinen ihminen!

    Se tekee hänestä henkisesti voimakkaamman ja hän alkaa kiinnittää aivan eri asioihin huomiota, huomaa elämän kauniitakin puolia. Ja aivan kuin huomaamattaan hän alkaa laihtua ja saada itseään kondikseen.

    Ehkä se Johan olisi sopivampi Kimille. (minun mielestäni!)

    Hyvää Uutta Vuotta!

    Tykkää

    1. Kiitos Anita, kun kommentoit! ❤ Kimille tekisi tosiaan hyvää saada kohennusta itsetunnolleen ja sitä myötä myös parantaa hänen elämän laatuaan ja tapojaan. Ja nyt tämä huomio mitä tältä venäläiseltä saa, kenties auttaa myös hyväksymään, että joku toinenkin voisi olla oikeasti hänestä kiinnostunut 😉
      Hyvää uutta vuotta!

      Tykkää

  2. Moi taas! Luin kaikki osat tänään ja ainakin kolmesta luvussa kummitteli vielä se Antin nimi. Luvuissa 6, 29 ja 31.

    Jatkoa odotellessa.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s