34.luku

Asko riensi sairaalan aulaan Misha kintereillään. Hänen mielensä risteili levottomana huolen ja huojennuksen välillä. Helpottuneisuus siitä tiedosta että hänen poikansa oli elossa ja samalla huolestunut siitä ettei tiennyt tarkempia yksityiskohtia hänen kunnostaan.

Adam oli soittanut. Kertonut puhuneensa Chrisin kanssa, sanonut tämän paljastaneen hänelle heidän sijaintinsa. Ja vaikka Asko oli yrittänyt vaatia tietoa mieheltä, ei tämä ollut suostunut sitä antamaan. 

”Poliisit ovat jo matkalla sinne. He hoitavat tilanteen, se on parempi. Olen varma että teille ilmoitetaan heti kun tilanne on ratkennut. Halusin vain kertoa nyt jotta tietäisit että Joni on elossa.” Mies oli selittänyt niin rauhallisesti kuin kykeni. Asko oli ollut poissa tolaltaan koska pelkäsi. Hän pelkäsi että jotain menisi pieleen. Hän olisi halunnut itse olla paikalla jotta olisi voinut ottaa lapsensa vastaan suoraan siitä painajaisesta jonka tämä oli kokenut. Hänen vaatimuksensa Adamille tarkemmista tiedoista olivat kuitenkin turhia. ”Soitatko minulle kun tilanne selviää, okei?” Adam oli pyytänyt. ”Minun pitää nyt lopettaa.” Mies oli lisännyt ja katkaissut puhelun. Järki ymmärsi mutta tunteet eivät. 

Adamin puhelusta ehti kulua reilun tunnin verran kun häneen otettiin yhteyttä sairaalasta. Sen tunnin aikana mieli oli ehtinyt käydä läpi monet eri vaihtoehdot siitä miten tilanne päättyisi. Hän yritti valmistaa itseään pahimpaan vaikka tiesi ettei mitenkään voisi olla siihen valmis. Tunti ei koskaan ollut tuntunut yhtä pitkältä.

Kun hänelle kerrottiin Jonin olevan hengissä ja turvassa sairaalassa, hän tunsi huojennuksen kulkevan suurena aaltona koko kehonsa lävitse. Joni oli hengissä, muulla ei ollut merkitystä, muu oli korjattavissa.He eivät tuhlanneet Mishan kanssa aikaa, ottivat puhtaat vaihtovaatteet Jonille ja  lähtivät matkaan.

”Sain tiedon että poikani, Joni Lehto on tuotu tänne.” Asko puhui päivystystiskin takana istuvalle naiselle englanniksi. Hänen äänensä oli hengästynyt, sydän hakkasi kiihdyksissä. Nainen ei tuntunut aluksi aivan ymmärtävän kunnes Misha selitti saman venäjäksi. Nainen  pyysi heitä odottamaan kunnes hakisi lääkärin paikalle. 

Miehet katsahtivat toisiaan lyhyesti. Huoli oli läsnä, pelko missä tilassa Joni olisi. 

Misha tunsi kuristuksen kurkussaan, hän kiristi hampaitaan. Uni jonka hän oli edellisenä yönä nähnyt kummitteli mielessä. Siinä heidät oli myös kutsuttu sairaalaan ja he olivat odottaneet puisilla penkeillä sairaalan käytävällä kun lopulta yhden huoneen ovi oli avautunut ja huolestuneen ja vakavan oloinen mieslääkäri oli astunut käytävälle. Askeleet kaikuivat kun mies lähestyi ja katse miehen silmissä… Misha oli tiennyt. Hän oli halunnut pois, ajatellut että jos ei kuulisi niitä sanoja ei sitä olisi tapahtunut. Hän oli halunnut nousta mutta jalat eivät kantaneet ja lääkäri oli tullut lähemmäs. Asko ja Katja olivat alkaneet itkemään vuolaasti ja sanat miehen suusta olivat Mishan korvissa vieraita, hitaita ja silti täysin käsittämättömiä. Hän oli herännyt säpsähtäen, haukkonut henkeään ja kiittänyt mitä tahansa ylempää voimaa että kyseessä oli ollut vain uni.

**^^**^^**^^**

Joni istui tutkimushuoneen sängyllä, huoneessa josta lääkäri oli juuri poistunut. Hänen olonsa oli turta. Kyyneleet olivat kuivuneet kasvoille. Hän istui siinä ja yritti sulkea ajatustensa juoksun, haluamatta käydä läpi kaikkea sitä mitä oli tapahtunut.  Hän halusi unohtaa. 

Joni katsoi kohti ikkunaa jonka sälekaihtimet olivat auki ja paljastivat purppuraisen pimeyden. Hitaasti hän siirsi katseensa seinäkelloon joka näytti 02.35 aamulla. Aseenlaukaukset kaikuivat yhä hänen korvissaan. Chris oli maannut lumessa. Hän ei halunnut ajatella sitä mutta ei päässyt pakoon niitä mielikuvilta. Vain pieniä harhautuksen hetkiä kunnes ne puskivat väkisin takaisin. Koko se aika, siitä kun he olivat vieneet hänet. Yegor, aseenlaukaus, mies oli kuollut. Aki, se hetki kahden miehen kanssa, se piina… Hän ei halunnut ajatella, ei kuulla niitä ääniä mielessään kummittelemassa. Hän koitti hakea jotain muuta, mitä tahansa, ne lasten rallatukset mitä hänen siskonsa oli kuunnellut pienempänä. Joni tapaili niitä mielessään, toisti sanoja kunnes onnistui hetkeksi vaientamaan sen muun.

Lääkäri oli aiemmin pyytänyt häntä kertomaan mahdollisista kivuista. Joni oli poissatolaltaan ja lopulta mainitsi ensimmäisenä polvensa. Hän oli selittänyt huolensa siitä että polvi olisi vioittunut niin ettei hän voisi enää juosta. Lääkäri oli katsonut häntä, nyökännyt hitaasti ja hymyillyt rauhoittavasti. “Tutkitaan”, mies oli vastannut.

 Se oli kenties hullua, mutta tuntui turvallisemmalta murehtia siitä pystyisikö hän enää juosta, kuin siitä kaikesta muusta. Polvilumpio oli mennyt sijoiltaan mikä aiheutti kipua ja turvotusta. Lääkärin mukaan se yleensä parantui helposti. Nestettä poistettiin. Hän sai väliaikaisen tukisiteen.

Hiertymiä, ruhjeita ja mustelmia. Toisen asteen palovamma sormessa joka puhdistettiin muiden haavojen lisäksi. Joni ei ollut edes huomannut vekkiä otsassaan, joka ilmeisesti oli tullut heidän kamppailtuaan aseesta Chrisin kanssa. Huoneessa oli ollut naishoitaja lääkärin lisäksi. Lääkäri tiedusteli pahoinpitelyn laatua. Kaikki oli hyvä kirjata ylös ja tutkia. Poliisi kuulisi häntä myöhemmin. 

Joni ei olisi halunnut puhua. Chris ja Aki olivat kuolleet, oliko niillä yksityiskohdilla enää merkitystä? Sillä mitä hänelle oli tehty, mitä Chris oli tehnyt. Hän halusi unohtaa. Hän halusi kotiin ja unohtaa kaiken. Hän halusi että voisi palata kotiin ja kaikki olisi kuten ennen kuin he olivat lähteneet. Hän voisi keskittyä pääsykokeisiin ja he muuttaisivat Mishan kanssa Lontooseen ja… hän tiesi ettei se olisi niin yksinkertaista. Mutta sillä hetkellä hän ei halunnut ajatella, hän ei halunnut myöntää kaiken muuttuneen. 

Hoitaja oli tullut ottamaan verikokeet, Joni ei täysin ymmärtänyt syytä. Ajankulu oli hämärtynyt eikä Joni ollut varma kauan aikaa oli kulunut siitä kun hänet oli tuotu sairaalaan. 

Kun lopulta ovi avautui ja hän näki isänsä astuvan ensimmäisenä sisään Joni nyyhkäisi helpottuneena. Isä sulki kiireesti välimatkan heidän välillään ja kietoi kätensä hänen ympärilleen halaukseen. ”Luojan kiitos.” Isä henkäisi ja toisteli sitä muutaman kerran.  ”Olet turvassa nyt.”

Joni piteli isäänsä ja puhkesi kyyneliin, kokemuksen aiheuttama pelko ja stressi tuntui purkautuvan uudestaan. ”Olet turvassa nyt, pääset kotiin.” Isä kuiskasi. 

Kotiin… Joni halusi tuntea sen lämmön, sen joka tuli vain kotona, se joka kietoutui ympärille kuin lämmin peitto, tunne siitä että oli turvassa. Isän halaus kesti pitkään eikä Jonilla ollut kiire irrottaa otettaan. Hän tunsi olonsa kuin pieneksi lapseksi, halusi olla vain siinä, isän rintaa vasten, ihmisen, joka oli aina pitänyt hänestä huolta. ”Olet turvassa.” Isä vakuutti uudemman kerran ja Joni nielaisi, lopulta hellittäen otettaan ja haki katseellaan Mishan. 

Misha näytti väsyneeltä, hermostuneelta. Ja mies tuntui epäröivän kunnes Joni ojensi kätensä ja tämä uskaltautui lähemmäksi. “Olin niin huolissani, olin menettää järkeni.” Misha kuiskutteli halatessaan häntä. “Olin niin huolissani….” Hän toisti ja upotti kätensä hänen hiuksiinsa. Jonin kurkkua kiristi, pala joka ei suostunut laskeutumaan. Hän tunsi vapisevansa samalla kun puristi Mishan paitaa kämmentensä sisään. Hän oli päässyt pois, hän oli selvinnyt hengissä. Misha oli siinä, hänen isänsä oli lähellä. Kuinka hän olikaan pelännyt ettei näkisi enää kumpaakaan. 

“Oletko kunnossa?” Misha nosti kätensä hänen kasvoilleen ja tarkkaili niitä huolestuneena. Joni ei ollut katsonut itseään peilistä, mutta tiesi ilmankin kasvojensa olevan ruhjeilla. Oliko hän kunnossa? Hän kysyi itseltään. Ja vaikka hän ei osannut vastata, hän nyökkäsi hennosti Mishalle joka tarvitsi sitä rauhoittuakseen.

“Haluan kotiin.” Joni sanoi, Mishan silitellessä hänen poskeaan. Miehen silmät kimmelsivät, loistivat kirkkaan sinisinä kun ne yleensä olivat harmonisemman harmaan sinertävät. Joni tiesi tämän pidättelevän kyyneliä. Misha puri hampaitaan yhteen, halusi pysyä vahvana ja Joni tiesi sen. 

“Milloin pääsen kotiin?” Hän kysyi ja huomasi ajattelevansa perheensä kotia, sitä missä oli asunnut suurimman osan elämästään. Hän ei halunnut palata kerrostaloon, hän ei halunnut nähdä ihmisiä. Hän halusi kotiin, omaan huoneeseensa ja pysyä siellä kunnes oli saanut koottua itsensä jotenkin.

“Lääkäri haluaa pitää sinut täällä yön yli varmuudeksi.” Isä vastasi. “Poliisit tulevat aamulla esittämään sinulle kysymyksiä tapahtuneesta. Sitten pääset kotiin. Me odotamme täällä, sinun on hyvä koittaa levätä.” Isä hymyili lyhyesti, lempeästi. Kosketti hänen olkapäätään. 

“Voimmeko lähteä suoraan? Onko teillä tavarani?” Isä ja Misha vaihtoivat katseita. Misha siirsi huolestuneen katseensa häneen. 

“Ne ovat vielä isoäidillä, toimme vain puhtaat vaatteet sinulle ja ulkovaatteet.” Misha piti tauon. “Minun pitäisi hakea ne ja… Selittää tilanne.”

Joni nyökkäsi, hän tunsi häpeää. Hän ei ollut valmis kohtaamaan muita ja samalla hän häpesi sitä ettei ollut. Hänestä tuntui että oli Annalle anteeksipyynnön velkaa. Ilman häntä Yegor olisi hengissä ja se syyllisyys painoi häntä. Siti hän ei halunnut enää mennä takaisin sinne. Hän ei halunnut nähdä missä se tapahtui. Hän halusi unohtaa.

“Voitko käydä siellä ennen kuin lähdemme?” Joni kysyi vältellen Mishan katsetta. Hetken oli hiljaista. 

“Voin odottaa Jonin kanssa täällä ja jos voit tuoda laukkuni? Sen pitäisi olla pakattu.” Asko pyysi. Misha tarkkaili Jonia joka yhä vältteli hänen katsettaan ja nyökkäsi lopulta jäykästi.

Se tunne hiipi, se ymmärrys horjuttamaan sitä helpotuksen tuomaa onnea; tie edessä olisi raskas. Kokemus oli takana, mutta muistot siitä olisivat pitkään heidän seuranaan. Kokemuksen painajaiset kulkisivat kolmantena pyöränä heidän suhteessaan vahvempina kuin ne aikaisemmat; ne liittyisivät yhteen ja tekisivät siitä pyörästä raskaamman vierittää loitommas.

Olisi oltava vahva. Misha halusi olla vahva, hän halusi uskoa että pystyisi olla. Samalla hän tiesi että tulevaisuus jonka oli halunnut nähdä Jonin kanssa, oli väistämättä muuttunut. Mutta oli liian aikaista miettiä sitä. Joni oli elossa, se oli tärkeintä ja hän halusi vielä kieriskellä siinä helpotuksen tunteessa työntää muun pois, kauemmaksi. Käsitellä sen myöhemmin.

Misha lähti sairaalasta, käveli parkkipaikalle ja istui autoon. Lunta oli alkanut sataa hiljalleen, se oli pehmeää ja puuterimaista. Hän katsoi maisemaa edessään ja puristi rattia. Myökky kasvoi rinnassa, kiipesi kurkkua pitkin ylös ja hän yritti nieleskellä sitä alas. Hitto se möykky ei meinannut laskea.

Jonilla ei ollut sormusta, sen sijaan hänen nimettöntään oli “koristanut” tupakan polttama merkki. Ranteiden ympärillä hiertymät, iho oli hankautunut niiden kohdalta aavistuksen rikki. Se mielikuva palasi hänen mieleensä samalla kun hän muisti sen lyhyen puhelinkeskustelun Chrisin kanssa edellisenä iltana.

”Minä voitin Misha, otin omani takaisin ja panin häntä huolella, kunnolla ja kovaa, selvästi Joni ei ole saanut kunnolla sitten eromme”

Hengitys kiihtyi, Misha puristi rattia yhä kovempaa ja lopulta karjui niin kovaa kun hänen keuhkoistaan lähti voimaa. 

Kuinka monta kertaa se oli tapahtunut? Olivatko he molemmat? Misha ei halunnut ajatella sitä, hän ei saanut ajatella sitä. Oli työnnettävä ajatukset syrjään ja oltava vahva. Hänen oli keskityttävä. Hän hakisi tavarat, hyvästelisi isoäidin seuraavaan kertaan. Jotenkin kaikki järjestyisi, jotenkin sen oli pakko.

 Yhä nieleskellen palaa kurkussaan, joka tuntui tuhottoman sitkeältä, Misha sulki silmänsä ja hengitti syvään muutaman kerran ennen kuin avasi silmänsä. Hän tuijotti vielä hetken lumista parkkipaikkaa edessään ennen kuin käänsi avainta virtalukossa.

**^^**^^**

Oli hyvin varhainen aamu kun Misha saapui takaisin talolle. Isoäiti oli hereillä ja Misha pohti oliko tämä edes nukkunut. Oliko kukaan nukkunut? Ivo ja Jami tulivat alakertaan melko pian hänen astuttuaan sisään.

Isoäiti keitti kahvia ja tarjosi aamupalaa, jota Misha suostui syömään vaikkei tuntenut ruokahalua. Hän selitti tilanteen, selitti Jonin olevan olosuhteisiin nähden melko hyvässä fyysisessä kunnossa, mutta että tämä halusi palata heti kotiin kun saisi luvan.

Tilanne tuntui vaikealta. Misha tiesi että isoäidille Yegoryn kuolema oli vaikeampi pala kuin mitä nainen koskaan myöntäisi ääneen. Eikä hän ollut osannut lohduttaa naista oman huolensa keskellä ja nyt… tuntui pahalta lähteä näin ja samalla hän halusi olla Jonin tukena. Oli luonnollista että Joni halusi kotiin kaiken jälkeen.

Pakkaaminen kävi nopeasti.

”Jos jotain jää, tuomme perässä.” Ivo vakuutti. ”Jäämme muutamaksi yöksi ainakin.” Hän oli lisännyt kun Anna ei ollut kuulemassa. ”Yritän houkutella isoäidin meille käymään, katsotaan…”

Misha nyökkäsi. He olivat ennenkin kutsuneet isoäitinsä käymään, Joka kerta kun he kävivät mutta nainen ei ollut tarttunut tarjoukseen kuin muutaman kerran ja edellisestä oli jo vuosia.

Misha halasi isoäitiään eteisessä pitkään ennen lähtöään. “Pärjääthän sinä? Tulen kyllä käymään heti kun pääsen.” Hän kuiskutteli.

“Voi poika rakas, kyllä minä pärjään, älä siitä murehdi. Joni tarvitsee sinua nyt enemmän.” Isoäiti piteli kättä hänen poskellaan ja kallisti päätään jotta kohtasi hänen katseensa. Hymy oli lempeä. “Tosi rakkaus ei anna periksi vaikeuksien edessä. Se taipuu myrskyissä mutta ei katkea. Muista se, tulee vielä helpompi aika.” Misha puri hampaitaan yhteen ja nyökkäsi. Helpompi aika? Hän oli toivonut sen jo koittaneen ennen tätä ja nyt he olivat taas lähtöruudussa. Misha painoi suudelman naisen otsalle.

”Muistan”, hän lupasi.

Misha oli jo tullut autolle, kun Ivo seurasi häntä ulos.
”Odota hetki, oletko nähnyt vielä uutisia?” Hänen veljensä kysyi vakavalla äänellä.

Misha, joka oli lastaamassa laukkuja autoon, pysähtyi ja katsoi Ivoa.

”En?” Hän sanoi kysyvästi. Ivo tuli lähemmäksi kännykkä kädessään ja nosti ruudun Mishan silmien eteen. Se oli iltapäivälehden etusivulla. Chrisin ja Akin kuvat, ne samat, joiden avulla heitä oli etsitty. Misha silmäili uutisen aiheet, tunsi epämiellyttävän puristuksen rinnassaan; Nuoren suomalaismiehen kidnappausdraama saatu päätökseen … Murhasta ja sieppauksesta etsintäkuulutetut miehet kuolleet. Sieppauksen uhri toimitettu sairaalahoitoon.

Misha nosti katseensa Ivoon. Hän tiesi miten Joni suhtautuisi tähän, jos saisi tietää. Kaikki eivät ehkä osaisi yhdistää Chrisin kuvaa Joniin, mutta riittävän moni. ”Helvetti.” Misha kirosi. Ivo laski puhelimensa.

”Ajattelin että sinun on hyvä tietää. En tiedä, kai Jonin on saatava tietää tästä, mutta…”

”Ei vielä.” Misha nyökkäsi. ”Kiitos Ivo. Tiedämme pitää radion mykkänä.”

Ivo kosketti veljensä olkapäätä. ”Kyllä tämä tästä. Ihan varmasti. Joni on… Hän on selviytyjä.” Ivo yritti lohduttaa.

Misha kiristi hampaitaan ja nyökkäsi. Hän halusi kääntää aikaa taakse, jotta olisi voinut estää tätä koko kauheutta tapahtumasta. ”Ainakin ne paskiaiset ovat kuolleet. Se on ainut mikä minulle tuo tyydytystä tässä koko paskassa.” Ja samalla Misha tiesi, että vaikka Chris oli kuollut, hän kummittelisi silti, ainakin Jonin unissa. Sitä tuskin voisi estää.

Sairaalaan palattuaan Misha puhui Jonin isän kanssa uutisesta. Mies oli törmännyt samaan puhelinta selaillessaan. He tiesivät, etteivät voisi suojella Jonia uutistiedolta loputtomiin mutta eivät uskoneet nyt olevan oikea hetki. Kotimatkalla radio pysyisi kiinni.

**^^**^^**^^

Joni oli hiljainen ja uupunut. Poliisit olivat puhutelleen häntä mutta Asko tai Misha tienneet mitä hän oli kertonut tapahtumista. Vielä oli liian aikaista yrittää kysellä enempää. Kriisiapua olisi tarjolla heti heidän kotiuduttuaan. Lääkäri oli ollut vahvasti sitä mieltä että etenkin Jonin kannattaisi vastaanottaa apua niin pian kuin mahdollista, myös heille läheisille se oli suotavaa. Asia oli kipeä mutta tapahtumien käsitteleminen ja niistä puhuminen oli tärkeää toipumiselle.

He istuivat Jonin kanssa takapenkillä Askon ajaessa. Misha oli ottanut Jonille tyynyn jotta tämä voisi paremmin levätä autossa. Nytkin Joni nojasi päätään sitä vasten samalla kun katsoi ikkunasta poissaolevan näköisenä. Oli harmaata, pakkanen oli laskenut lähelle nollaa ja lumi tien varrella oli likaista ja nuhjuisen näköistä. Oli mahdotonta sanoa mitä Jonin mielessä liikkui eikä Misha uskaltanut kysyä. Hän oli itsekin uuvuksissa, ei ollut juurikaan nukkunut edellisinä öinä, ainakaan kovin levollisesti. Silti hän tunsi yhä käyvänsä ylikierroksilla, mieli oli liian levoton suodakseen unta. Joni oli siinä ja hän oli hengissä, menetyksen pelko oli hälvennyt mutta tilalle oli astunut toisenlainen huoli. Kaikki normaali ja entinen olisi pitkän matkan päässä, niin inhottavalta kuin se ajatus tuntuikin.

Asko oli laittanut musiikkia soimaan hiljaisena taustalle, liikenne oli rauhallista, tasainen humina. Kukaan ei puhut. Lopulta Misha haki Jonin käden omaansa, mikä sai nuoremman miehen aluksi säpsähtämään ja katsomaan häntä hieman säikähtäneen oloisena. Joni ei kuitenkaan vetänyt kättään hänen otteestaan mutta Misha aisti jännittyneisyyden jota toivoi voivansa lieventää. Hän silitteli peukalollaan Jonin oikeaa kämmentä sanomatta mitään sillä ei keksinyt mitä voisi sanoa. 

Jonin katse hakeutui takaisin ulos ja samalla Misha tunsi Jonin puristavan hellästi hänen kättään,kuin tahtoakseen vakuuttaa että kaikki järjestyisi vaikkei vielä voinut sanoa sitä ääneen. 

Joni tuijotti harmaata maisemaa. Hän tunsi Mishan ja isänsä huolen ja kuinka palavasti he toivoivat että hän puhuisi. Mutta mitä hän sanoisi? Mitä hän voisi sanoa? Tilanne oli jännittynyt ja epänormaali eikä kukaan heistä voisi tehdä sitä normaaliksi. Ei ollut sanoja joilla helpottaisi tilannetta ilman että se tuntuisi väkinäiseltä. Joni tyytyi ihmettelemään sitä hetkeä. Sitä että hän istui isänsä autossa matkalla kotiin Misha vierellään. Eikä hän ollut varma oliko jo sanonut ääneen toiveensa päästä lapsuuden kotiinsa, omaan huoneeseensa. Hän tiesi että luultavasti ei ollut ja hänen olisi ilmaistava toiveensa pian mutta sanojen muodostaminen tuntui yllättävän raskaalta.

Edellisenä aamuna aurinko oli ollut kirkas, luminen maisema oli ollut kuin sadusta ja silti se koko tilanne… Välähdyksiä… Se tunnelma mökissä Chrisin kanssa kahden. Hän oli elossa. Jos sitä ajatteli, jos ajatteli sitä aikaa mökissä oli oikeastaan hämmentävää olla elossa ja matkalla kotiin. Hän tunsi jokaisen henkäyksen, lämmön Mishan kädestä, hän olisi yhtäaikaa halunnut päästää irti ja samalla puristaa kovempaa. Chris oli kuollut.

Chris… Joni kurtisti kulmiaan, tuijotti sitkeästi samaa kohtaa ikkunassa jonka takana harmaat, ankeat maisemat vaihtuivat. Hän toivoi että olisi voinut tuntea vihaa, puhdasta vihaa, se olisi ollut yksinkertaisempaa. Mutta siihen vihaan ja helpotukseen olla hengissä ja turvassa sekoittui niin paljon muuta. Hänen kuuluisi olla iloinen että Chris oli kuollut! Hänen kuuluisi riemuita siitä. Mutta hänen mielensä ei riemuinnut. Hän tunsi hämmentävää tyhjyyttä ja jotain mikä tuntui väärältä ja jota kukaan ei ymmärtäisi. Surua.

 Jokin osa hänessä suri Chrisiä kaikesta väärästä huolimatta, kaikesta kivusta huolimatta. Mutta se kipu ja se vääryys… Joni tunsi suuttumuksen pusertavan rinnassaan, Chris satutti häntä vielä kuolemansa jälkeen. Olisi ollut helpompi vihata kusipäätä, helpompi vihata miestä joka oli läpensä paha. Mutta Chris oli viimeisinä hetkinään näyttänyt sen puolen jonka Joni oli kuvitellut kadonneen, jonka olemassaolon hän oli järkeillyt keksineensä, joka ei ollut koskaan totta. Mutta se Chris sittenkin oli ollut yhtä totta kuin se kaikki muu, kaikki paha ja huono. Ymmärrys aiheutti hämmentävän tunteiden ja ajatusten sekamelskan. 

Chris oli tappanut Akin, pelastanut hänet miehen käsistä… Ei, järki muistutti: Aki ei koskaan olisi ollut mukana jollei Chris olisi miestä kutsunut. Mutta Chris olisi voinut antaa Akin jatkaa, olisi voinut olla puuttumatta…. Ehkä, mutta se ei muuttanut tosiseikkaa ettei hän koskaan olisi joutunut siihen tilanteeseen, tilanteeseen jonka todennäköisyyden Chrisin olisi pitänyt ymmärtää, jollei Chris olisi ottanut Akia avukseen. Ja ilman Akia, ilman sitä välikohtausta, kenties Chris ei olisi herännyt. Kenties Chris olisi päätynyt tappamaan hänet?

Ei sympatiaa, älä sääli sitä kusipäätä, älä sure! Chris ei ansaitse suruasi!

Ja silti… Järjen ääni vaipui kuiskaukseksi. 

Chris oli tehnyt päätöksen kuolla. Chris oli halunnut kuolla. Ne viimeiset hetket ja keskustelut pyörivät Jonin päässä. Jokin riipi esiin vanhoja muistoja, hetkiä ja niitä hyviä paloja miehestä joka Chris olisi parhaimmillaan voinut olla kokonaan jos jokin tai jotkin asiat olisivat olleet toisin. Jos… Ja hän oli vihainen ja katkera, mutta se suru, se ristiriitainen ja riipivä suru. Lapsi josta olisi voinut kasvaa parempi mies, lapsi jolta oli puuttunut riittävän hyvä aikuinen, lapsi jolla ei ollut sitä mitä hänellä oli ollut. 

Ja hän ei voisi sanoa sitä ääneen, sitä surua jota tunsi Chrisiä kohtaan. Koska se oli järjetöntä! Sitä ei voisi ymmärtää. Misha ei ymmärtäisi sitä. Kukaan ei ymmärtäisi. Pitäisivät häntä hulluna. Se oli suru jonka hänen oli käsiteltävä yksin. 

**^^**^^**

Koti, hän oli kotona, omassa huoneessaan. Vuode oli sijattu valmiiksi. Hämmennys. Joni ei muistanut keskustelua joka oli tuonut hänet kotiin minne halusi. Misha oli huoneessa hänen kanssaan. 

“Haluaisitko jotain?” Mies kysyi. Joni seisoi ikkunan edessä. Lumisade oli lakannut jo tunteja sitten. Ulkona oli hämärää, usvaista. Päivän harmaus oli vaihtunut illan pimeydeksi. Kauan hän oli ollut kotona? Kysymys heräsi hänen mielessään ja hämmensi.

“En usko.” Hän huomasi vastaavansa. “Kiitos, kaikki on hyvin. Luulen että haluaisin nukkua.” Nukkua sen hämmennyksen pois. Kuin olisi unessa jota ei ymmärtänyt. Oliko hän unessa?

“Se on varmasti tarpeen.” Misha myönsi. Se oli vaivaantunut tilanne. Joni kääntyi katsomaan rakastettuaan. Hän näki Mishan epävarmuuden ja tuskan, sen kuinka mies tarvitsi jotakin häneltä helpottamaan sitä epävarmuutta. Ja Joni tiesi Mishan kärsineen, hän tiesi kidutuksen jota tämä oli kokenut siitä epätietoisuudesta, tietämättömyydestä ja avuttomuudesta. Hän olisi halunnut viedä sen tuskan pois, mutta kuinka? Hän tunsi itse eksyneensä jonnekin missä kaikki oli hämärää ja oikean suunnan löytäminen tuntui tahmealta.

“Me olemme täällä, olet turvassa.” Misha lisäsi. Joni nyökkäsi. Hän näki Mishan pohtivan voisiko tulla lähemmäksi, hän halusi tulla lähemmäksi. Joni rikkoi heidän välimatkansa, asetti kätensä Mishan poskelle.

“Tarvitsen aikaa. Mutta minä selviän tästä, okei?”

Lausahdus ja kosketus sai Mishan henkäisemään helpottuneena, mies nyökkäsi, hymyili ja sulki silmänsä hetkeksi vetäessään Jonin lähelleen rintaansa vasten.  Joni ei vastustellut, hän kietoi kätensä Mishan ympärille halaukseen, jota tämä selvästi tarvitsi. Hän tunsi suudelman päälaellaan.

Hetken he olivat niin, Joni tunsi halun irtautua ja vetäytyä lepäämään. Tapahtunut painajainen yritti väkisin puskea hänen ajatuksiinsa. Asiat, jotka oli käsiteltävä hiljaisuudessa, niin hän kuvitteli.

Lopulta Misha päästi irti. ”Päästän sinut lepäämään, olen isäsi kanssa alakerrassa. Vai haluatko että jään tänne huoneeseen?”

”Ei, mene vain, minä nukun. Ja pärjään kyllä, älä huoli.” Joni mietti hetken ja antoi sitten kevyen suudelman Mishan poskelle tietoisesti yrittäen valaa uskoa, ettei kammonnut tällaista läheisyyttä ehkä osittain myös itselleen.

**^^**^^**^^**

Adam vaelsi hermostuneena asunnossa, oli jo myöhäinen ilta ja Chrisin puhelusta oli kulunut useita tunteja. ”Joni on kunnossa! Olemme nyt sairaalassa hänen kanssaan.” Jonin isä oli viestittänyt aikaisemmin päivällä.

Se oli helpotus. Asko ei kuitenkaan ollut sanonut Chrisistä mitään eikä Adam ollut tohtinut soittaa tai kysyä perään. Hän tiesi, ettei Asko haluaisi ajatellakaan Chrisiä sillä hetkellä.

”Istuisit alas”, Suvi tokaisi tarkkailtuaan häntä hetken. Nainen istui sohvalla kirja sylissään. Aaron oli mennyt nukkumaan jo puoli tuntia aiemmin. ”Joni on turvassa ja se on pääasia.”

Adam vilkaisi vaimoaan, jonka katse oli suunnattu takaisin kirjaansa. Heidän välinsä olivat jännittyneet. He olivat kinastelleet. Suvi oli ollut suunniltaan huolesta, kun he olivat kuulleet tapahtuneesta. Ja se huoli purkautui kiukkuna, äksyilynä. Suvi oli pahoitellut käytöstään mutta Adam ei ollut varma vilpittömyydestä. Hänen sydäntään hiersi, Chris oli asia, josta he eivät tulisi pääsemään samalle sivulle. Chris oli itse pahuus Suvin silmissä, ihminen, joka ei ansainnut ymmärrystä, empatiaa ja varsinkaan Adamin ystävyyttä.

Se oli raskas kipu, jota hän kantoi rinnassaan, huoli, jota hän tunsi ystävänsä puolesta. Hän muisti pojan, lapsen, jonka kanssa varttui aikuisuuteen. He olivat jakaneet paljon ja hän tiesi Chrisin antaneen itsestään hänelle paljon enemmän kuin muille. Ja vaikka hän oli jo menettänyt ystävästään paljon, katsonut tämän lipuvat kauemmaksi sinne omaan yksityiseen mielensä paikkaan, ei se side ollut täysin katkennutkaan. Adam ei ollut valmis luovuttamaan, hän ei ollut valmis hyväksymään vaimonsa yksipuolista kuvaa. Kaiken sen pahan alla, oli yhä se haavoittuva poika, jonka Adam tunsi ja tiesi. Hän ei suostunut uskomaan, ettei se poika olisi pelastettavissa, jos saisi vain oikeaa apua.

Adam tunsi syyllisyyttä, ettei ollut yrittänyt enemmän. Chris oli varmasti tuntenut olonsa hyljätyksi ja antanut pimeyden viedä. Mielessään hän rukoili uutta mahdollisuutta ja sitä rukousta hän ei voinut ääneen sanoa Suville. Hänen vaimonsa ei ymmärtäisi. Adam oli yksin surunsa kanssa.

Viimein hänen puhelimensa soi. Ääni sai hänet säpsähtämään. ”Kuka se on?” Suvi kysyi. Adam katsoi numeroa näytöllään ja tunsi rintaansa puristavan. Hämmentävä tietoisuus asiasta, jonka hän pian kuulisi. Hän tiesi ja hänen kurkkuaan kuristi, rintaa särki. Hän ei vastannut vaimolleen ja sen sijaa käveli viereiseen työhuoneeseensa, sulki oven perässään.

”Adam Wright.” Hän vastasi hieman käheästi.

”Iltaa herra Wright.” Lempeä naisääni sanoi. ”Soitan Kanadan suurlähetystöstä, Venäjältä. Teidän on kenties parempi istuutua alas.”

Adam ei heti löytänyt ääntään, hän nyökkäsi typerästi, vaikka tiesi ettei puhuja voinut nähdä sitä. Hän tuli tuolinsa viereen ja istuutui jäykästi.

”Niin…” Hän sanoi.

”Soitan koska teidän on merkitty Christopher Hanrattyn lähimmäksi omaiseksi.” Nainen sanoi ja Adam nielaisi, hän tunsi kosteuden silmiensä alla sillä tiesi mitä nainen kertoisi seuraavaksi. Se että Chris oli nimennyt hänet tietoihinsa, eikä poistanut häntä edes kaiken jälkeen kosketti häntä. Tietoisuus miten yksin Chris olikaan ollut.

”Saimme tiedon viranomaisilta…” Nainen puhui ja Adamin korvissa humisi, hän kuuli naisen puhuvan mutta sanat eivät rekisteröityneet, muistot hänen ystävästään vilisivät hänen mielessään, tuhannet ja kaukaiset, yksinkertaiset asiat.”…Otan osaa…” Adam kuuli naisen sanovan kaiken päätteeksi ja pienen tauon jälkeen hän jatkoi. ”Miten toivoisitte meneteltävän hautaamisen kanssa?”

”Anteeksi?” Adam kysyi hämillään.

”Herra Hanrattylla ei ilmeisesti ollut vakuutusta, tiedättekö hänen muita omaisiaan? Ruumis voidaan tuhkata ja lähettää Kanadaan, mikäli toivotte niin?”

Adam tuijotti hyllyllään olevaa lakikirjaa ja muisteli viimeisintä, lyhyttä keskustelua ystävänsä kanssa, jonka aikana Chris oli pyytänyt anteeksi. Hän tunsi vapisevansa, hän puristi puhelinta kädessään pystymättä rekisteröimään kaikkea mitä nainen puhui.

”Herra Wright?” Nainen kysyi. ”Ymmärrän että tämä tulee äkkiä. Tuhkauurnan hautaaminen voidaan tehdä myös täällä. Herra Hanratty ei papereiden mukaan ollut minkään uskontokunnan jäsen?”

”H-haluan uurnan…” Adam sai lopulta vastattua käheästi. ”Vastaan kuluista.” Hän lisäsi ja tiesi jo valmiiksi, ettei Suvi arvostaisi hänen päätöstään. Kaikesta huolimatta Chris ansaitsi kunnollisen hautaamisen. Hän ei sietänyt ajatusta ystävästään jollain merkitsemättömällä koruttomalla hautuumaalla vieraalla maalla. Hän tiesi Chrisin tehneen pahaa, mutta samalla hän tiesi, että juuri ennen kuolemaansa hän oli katunut ja pyytänyt anteeksiantoa. Chris ei ehkä ollut uskonut Jumalaan, mutta Adam uskoi jossakin määrin ja sillä hetkellä hän täytyi saada uskoa, että näkisi ystävänsä vielä, että kuoleman jälkeen oli olemassa jotakin ja Jumala olisi anteeksiantavainen. Sillä ymmärtäisikö hänen vaimonsa, ei sillä hetkellä ollut merkitystä.

Puhelun loputtua, Adam tunsi romahtavansa. Oli vaikea hengittää, tuska tuntui riipivältä, se repi hänen sisukalujaan. Se viimeiseksi jäänyt puhelu, toistui hänen mielessään uudestaan ja uudestaan. Mitään ei ollut enää tehtävissä, Chris oli poissa. Sen ymmärtäminen oli vaikeaa. Hän itki menetettyä ystävää, hän itki katumusta. Se oli ohi.

Hän ei ollut kuullut vaimonsa tulleen huoneen ovelle. Suvi seisoi siinä ja katsoi häntä, tiesi ennen kuin kuuli Adamin sanovan sen.

Mies käänsi itkuiset kasvonsa naisen suuntaan. ”Chris on kuollut.” Adam sai sanottua, äänellä, joka kuulosti vieraalta. ”Chris on kuollut.” Hän toisti ja sen sanominen ääneen teki siitä todellisen.

Suvi ei sanonut mitään, hän tiesi, ettei osaisi sanoa mitään mikä toisi lohtua. Hän oli kiitollinen, että Chris oli kuollut, mutta hän ei sanoisi sitä ääneen. Suvi käveli miehensä luokse ja kietoi kätensä tämän ympärille hiljaiseen halaukseen, jonka mies otti kiitollisena vastaan.

jatkuu…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s